Ajatuksen Valo # 13 ja Nurja Kehä # 2 saatavilla

av13Ajatuksen Valon numero 13 käsittelee nyt asioita Hämeenlinna-keskeisesti. Haastatteluissa:

Dachau
Pyhäkoulu
13 Crew (eli Hämeenlinnan skenetyyppejä, jutellaan kaupungin tilanteesta ysärillä)
Horros
Long Gone

Lisäksi muita Hämeenlinnaan liittyviä tekstejä, juttua Fredistä, 3/5 ja yksi kappale bingoja. Sen sijaan mukana ei ole lainkaan arvioita. 88 sivua, kokona A5 ja sivuilla mustan ja harmaan eri sävyjä. Hintaa on vitosen posteineen tai neljä euroa kädestä käteen.

nk2_1-sivu001AV:n liitännäiseksi luonnehdittava, minun ja Termosen Tuukan doomilehden toinen numero tulee tässä ja nyt! Minun ja Termosen Tuukan doomilehden toinen numero tulee tässä ja nyt! Haastatteluissa Sammal, Musta Risti, Leechfeast, Nightslug, shEver, Caskets Open, Bell Witch, Temples, Pyramido ja Warp Transmission. Lisäksi keikkajuttuja, arvioita, kolumneja ja leffa-artikkelia.

Näyttää hippasen paremmalta kuin eka numero ja on sivumäärältäänkin vähän laajempi. Nyt A4-kokoisia sivuja on 64. Suomeksi kirjoitettu ja tekstihän riittää! Kaikkia aisteja miellyttävä lukuelämys!

Kädestä maksaa vitosen, toimitettuna postin kautta postit päälle. Isketään vielä postitustarjous loppuun; molemmat Nurjikset kotiin kannettuna yhteensä kympillä. Multa voi toisen nurjiksen sijasta saada Abhorrent Visionsinkin ja kimppakivaa voidaan tietysti harrastaa myös AV-numeroiden kanssa.
Lehdet voi tilata laittamalla viestiä osoitteeseen piparnakkeli.kamakarhu AT gmail.com
Tai jos on maksuhommat Paypalin kautta mielessä, niin tätä kautta. Nurjaa Kehää voi tilata myös Rämekuukkeli-distrosta osoitteesta tuukan ÄT nic.fi.

Chestburster / Toukokuu 2013

Chestburster. Se on vittumainen ötökkä Alien-leffoista ja sitäkin vittumaisempi bändi Kouvolasta. Muutaman hävyttömän kovan äänitteen taltioinut Chestburster ei toki tullut suoraan puskistakaan, vaan on ehtinyt jo useamman vuoden ajan mölytä, ja mölyäminen on huipentunut alkuvuodesta julkaistuihin ”Private Parties”-kymppiin ja ”Born to Disappoint”-kasettiin. No, te tiedätte jo mihin tämä ingressi johtaa. Haastattelu on tehty keväällä 2013 sähköpostitse ravistelemaan AV:n hidastelunumeron rakenteita edustamalla räkäisintä ja savuisinta mölyä, joka on tässä lehdessä nyt sitten lähimpänä punkkia. Sex rock!

Hei. Keitä te olette? Mistä tulette, minne menette?

Gyntsä: Gyntsä. Estonskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika – Kouvola.

Paavo: Olen Paavo, 22 vuotta. Bassonsoittaja Kouvolasta.

Pyry: Pyry, rummut ja sanoitukset. Tulen Brownhill-ranchilta ja sinne myös menen.

Koska Chestburster ei taida olla bändinä vielä niin tunnettu että sen syntyhistorian tunteminen laskettaisiin jo yleissivistykseksi, niin kerrotteko itse siitä jotain? Mitä tavoittelitte, mihin pääsitte?

Gyntsä: Päätettiin Pyryn kanssa alkaa soittamaan jotain psykedeelistä perseilyä kahdestaan ihan vaan omaksi iloksemme vuonna 2007. Tehtiin pari kassua ja innostuttiin ajatuksesta, että soitettaisiin ehkä keikkojakin. Otettiin Paavo bassoon ja siitä se sitten lähti. Mitään ei tavoiteltu ja siihen myös päästiin.

Pyry: Aika epämääräistä se alkuun tosiaan oli. Vasta myöhemmin visio alkoi selkeytymään kohti sitä pistettä missä ollaan nyt.

Paavo: Liityin bändiin ja tässä sitä nyt edelleenkin ollaan. Tavoitteena on soittaa rajua rock-musaa.

Koska pääsitte keikkoja soittamaan? Miten paljon olette niitä tähän mennessä päässeet soittamaan?

Gyntsä: Oliskoha se eka ”kunnon” keikka ollu 4.10.2008 HooCeen synttärikekkerit mihin tungettiin puoliväkisin.

Paavo: Joo, syksyllä 2008 oli eka keikka. Laskuissa oon ite ainakin pudonnut.

Tämä bändi toimii siis nyt ja tästä eteenpäin vahvasti triona?

Gyntsä: Ehdottomasti trio!

Chestbursterin musiikissa on kyllä psykedeelinen ulottuvuus läsnä, mutta kun joku mainitsee sanan ”psykedeelinen” ei tule suoriltakäsin ihan punk rock mieleen, vaan enempi jumitus ja Hawkwind-henkinen matkailu. Oliko Chestbursterilla alkuun hakemista ja suunnan etsimistä, ennen kuin se osui nykylinjoilleen?

Pyry: Chestbursterin psykedeelisyys ei nykypäivänä ehkä ole niin ilmiselvää. Itelle psykedelia musiikissa on muutakin kuin kitaraefektien kanssa kikkailua ja värikkäitä spiraaleja levyjen kansissa. Meillä se on sellanen pohjavireenä pysyvä kuumeinen tuntuma. Alkuun soitettiin ehkä selkeämmin psykedeelistä rockia ennen kuin tyyli jalostui tähän pisteeseen. Ei näitä asioita oikeastaan tarvi enää miettiä, ne tulee selkärangasta.

Mitäs merkityksiä bändin nimellä on?

Pyry: Alkuun nimelle oli muitakin merkityksiä kuin Alien-elokuvista ja sarjakuvista tuttu vittumainen ötökkä. Ne on kuitenkin sen verran ontuvia vertauskuvia, etten käy itseäni niillä tässä sen enempää nolaamaan. Nykyään koko sana ei ainakaan mulle merkitse mitään muuta kuin tätä bändiä.

On tuo tavallaan nytkin vittumainen nimi, varsinkin jos sitä oikein pyörittelee…

Pyry: Vittumainen myös sillä tapaa, että se on monissa yhteyksissä kirjoitettu väärin, heh.

Teillä on peruspunkkibändiä vähän pörisevämpi ja psykedeelisempi soundi. Vaikutteita on varmaan ammennettu punkin ulkopuoleltakin, kenties aavikkorockinkin puolelta? Onko teillä mitään varsinaisia esikuvia?

Paavo: Heviähän sitä tuli nuorempana diggailtua, ja tulee toki edelleenkin. Mikään pörinämusan isoin fani en ole ikinä ollut, mutta Saint Vitus, Eyehategod (Helsingin keikka 2011 oli aivan tajuton), Kyuss ja Electric Wizard toimii. Nykyään kallistuu punkin ja klassisen rockin puolelle toi musiikinkuuntelu. Ikisuosikkina Dinosaur Jr. Siitä ei vaan bändi parane. Ekat kolme levyä vaan on maailman parasta musiikkia. Nykykama levyltä on ehkä vähän tylsää, mutta basisti Lou Barlown biisit toimivat täysillä. Barlow on vaikuttanut itseeni myös näin bassonsoittajana. Muita kovia basisteja: Lemmy, Repulsionin Scott Carlson, Lynyrd Skynyrdin Leon Wilkeson, The Stranglersin bassoäijä, Cronos, Cisse, Woodruen Lare…

Gyntsä: Dinosaur Jr. ja Black Sabbath taitavat olla ne suurimmat vaikutteet itselleni. Saint Vitus on soinut paljon kotona. Suurin osa ajasta tulee kuitenkin pyöriteltyä punkkia.

Aika vahvasti tuo Dinosaur Jr. tuolta kuuluukin…

Pyry: Joo, eipä sitä ole tarvetta peitellä kun ei kuitenkaan bändiä kopioimaan ole lähdetty.

Mitäs juttuja teillä siellä lyriikoissa on? Perversioita ja Alfinpalvontaa? Mitä tuo tuoreimmassa Chestburster-paidassa esiintynyt Alf teille edustaa?

Pyry: Sanotukset on kollaasinomaisia oksennuksia jotka sivuaa bändin ja sen jäsenien läheisten elämää, väritettyjä tositarinoita siis. Lisäksi mukana on erilaisten tunnetilojen luonnehdintaa, sirpaleita unista ja ulkopuolisuuden tuntemuksia. Myös seksuaalisuus ja yhteiskunnan odotusten pettäminen ovat toistuvia teemoja.

Gyntsä: Alf on hyytävä hahmo. Suorastaan hirvittävä.

Pyry: Alf merkitsee enemmän bändin psykoterapeutille ja paitadesignista sekä musavideosta vastuussa olevalle Henalle kuin meille. Mies keräilee Alf-kamaa pakkomielteisesti. Tavaraa löytyy Alf-palapelistä lampun kautta pyyhkeeseen ja toki erilaisiin pehmoleluihin ja figuureihin.

On siinäkin psykoterapeutti… eikö tuosta hahmosta saisi jo itsestään aika hyvää ja karua lyriikkaa tehtyä?

Pyry: Varmasti kyllä. Ollaan kuitenkin koitettu välttää liiallista hassuttelua sanoituksissa, vaikka huumoria toki mukana onkin.

Teillä on noinkin nuoreksi bändiksi hyvinkin paljon äänitteitä tehtynä. Mikä on niistä omin suosikkinne? Kadutteko taas jonkin tekeleen tekemistä?

Pyry: No paljon ja paljon… Olihan tossa semmonen pidempi kausi ettei julkaistu mitään ja vanhempiakin julkasuja on ollut aika nihkeästi saatavilla. Nyt ollaan sitten vähän kiristetty tahtia.

Gyntsä: Mitään en kadu. Oma suosikki on varmaanki Secret Sex Tape, koska sitä äänittäessä ja tehdessä ei oikeastaan haettu mitään tiettyä saundia tai muuta sellasta. Vedettiin vaan biisit nauhalle sellasenaan sen kummemmin säätämättä. Lopuksi se kuulostikin just siltä ku pitikin. Private Parties 10″ on kai ihan onnistunu myös.

Mutta muulloin on sitten pyrittykin tietoisesti johonkin tiettyyn soundiin?

Pyry: Joo, tai lähinnä se on sitä ainaista taistelua live-energian vangitsemisessa nauhalle. Nää on vaikeita hommia.

Noista äänitteistä kaikki ovat julkaistu vain analogisessa formaatissa. Onko teillä jotain tiettyjä linjanvetoja formaattien suhteen? Koetteko analogisen tallenteen sitten tukevan Chestbursterin soundin rupisuutta?

Paavo: Vinyylihän nyt vaan on paras formaatti. Kasetista en oikein diggaa. Kannet kärpäsenpaskan kokoset ja hajoaa helposti. Oli tuossa Pyryn kanssa puhetta, että seuraava äänite julkaistaisiin vinyylin lisäksi myös CD:nä.

Pyry: Ei me silti mitään kälysiä cd-r-levyjä aleta tekemään. Ei semmoset oikein tunnu miltään. Lisäksi pelkästään digitaalisessa muodossa olevat julkasut ei oikein lämmitä tämmösiä levyjä hiplaavia runkkareita. Kasetteja on tehty budjettisyistä ja ihan mukaviahan ne on muutenkin.

Gyntsä: Fuck Cds!

Paavo: Paraskin puhumaan Gyntsä. Jätkällähän on ihan helvetisti cd:itä. Ei siinä, onhan meikälläkin tosin.

Teillä ei taideta edes bändin sisällä päästä konsensukseen cd-formaatin mielekkyydestä? Tai oikeastaan kaseteistakaan… repeytyykö bändi kappaleiksi näistä formaattikiistoista? Miksei me kaikki vaan voitaisi olla kavereita?

Pyry: En tiedä onko meillä tosiaan bändin sisällä konsensusta juuri mistään, hah. Ehkä CCR:än ylivertaisuudesta.

Kansissa teillä on aika paljon vastakkaista sukupuolta edustettuna. Mitäs ajatuksia näissä on taustalla, varsinkin tuossa kymppituumaisessa kun siellä bussipysäkin takana on metsässä kumipukumies?

Pyry: Naiset kansitaiteessa on ollu tietynlainen pakkomielteinen lähestymistapa ja kuvastaa ehkä bändin estetiikantajua tiettynä ajanjaksona. Jatkossa ehkä jotakin muuta, näiden kuvien kautta olennaisimmat jutut alkaa olla käsitelty. Toi kymppituuman kansi onkin jo herättänyt kysymyksiä. Käytän tämän tilaisuuden tähdentämään, että bändi ei mitenkään leikittele raiskausteeman shokkiefektillä tai promotoi sovinistisia ajatusmalleja. Monesti meidän kansissa on lähinnä kysymys tietyn tunnelman aikaansaamisesta.

Mikä tuo tunnelma sitten on?

Pyry: En kommentoi…

Tilasin teiltä taannoin paidan ja lähetitte kondomeja mukana. Mitä ihmettä?

Gyntsä: Sex rock!

Pyry: Vuosien varrella itelle on muodostunu tavaksi lähetellä pieniä ylläreitä niille jotka tilaa levyjä tai muuta merchandisea suoraan bändiltä. Paketeissa on ollut sätkäpapereita, terveyssiteitä, sivuprojektien kasetteja ja niin edelleen. Seksi on mukavaa, lisääntyminen ei, siksi kondomit. Plus, varokaa nuoret sukupuolitauteja.

On se kieltämättä ihan mukavaa, että ajattelette fanienne seksuaaliterveyttä… Teillä on noita sex-teemoja sekä sanoituksissa että kansitaiteissa. Millaista kommenttia niistä on tullut? Jo kappaleen ”Creamer” nimestä voidaan vetää vaikka mitä villejä johtopäätöksiä, vai onko kaikki vain lukijan riettaassa mielikuvituksessa?

Pyry: Kovin yksityiskohtiin meneviä kysymyksiä tai kommentteja ei oo tullut. Tuntuu ettei valtaosaa porukasta muutenkaan hirveästi kiinnosta mistä biisit kertoo. Tää on siis ihan universaali ilmiö, ei ainoastaan Chestbursterin kohdalla.Creamerin sanotus on yhdistelmä mun näkemää unta, vai pitäisikö puhua vierailusta, ja bändin läheisen ystävän pakkomielteitä. Rinnoille laukeamiseenhan tuossa viitataan.

Kouvolassa on ollut pitkät perinteet punk rockin kanssa, ja kouvolalaisena bändinä tietty osutte samaan jatkumoon. Poikkeatte kuitenkin musiikillisesti muista sikäläisistä bändeistä aika radikaalisti, ainakin näin ulkopaikkakuntalaisen näkökulmasta?

Gyntsä: Mun on vaikea keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja sen takia varmaan musiikissakin lopputulos on tällaista sekavaa ja holtitonta, lähes kehitysvammaista möykkää…

Eikös periaatteessa jokaista KVL-bändiä voisi kuvailla samoilla sanoilla?

Pyry: Hehe. Kouvolassa tosiaan on aktiivinen punk-skene johon mekin ollaan vahvasti kytköksissä. Kovia bändejä löytyy, joten ei meidän tarvi samanlaista kamaa enää tuottaa.

Paavo: Niin. Paras Kouvolabändihän on Kivesveto Go-Go.

Miten tuo yleinen Kouvola misery on vaikuttanut Chestbursterin olemukseen? Voisiko samanlaista jälkeä tulla, jos toimisitte jossain toisessa kylässä? Teilläkin on tuota pahoinvointia aika hyvin käsiteltynä…

Gyntsä: En osaa sanoa. En pysty millään kuvittelemaan asuvani missään muualla. Voi olla, että muutto Voikkaalle vois tehdä vielä pahempaa jälkeä mielelle.

Mitähän te aiotte nyt vastaisuudessa tehdä? Jossain vaiheessa ”Secret Sex Tapesta” oli vinyylijulkaisua viritteillä…

Paavo: Joku viisas mies joskus sanoi: ”Keikat on yleensä pyritty perumaan ja julkaisut on aina tulossa.”

Gyntsä: Vinyylijulkaisu SSTstä tulee heti kun vaan ehtii. Meillä on mukamas hirveästi kaikkea muutakin tekemistä…

Tuossa aiemmin otitte ”tulevan julkaisun” esille. Onko mitään konkreettista mietittynä sen suhteen?

Pyry: On meillä varastossa iso kasa biisejä eli ollaan vähän juonittu että tehtäis vihdoin täyspitkä. Milloin se sitten tapahtuu on ihan toinen juttu, heh. Ennen kuin sen kimppuun päästään julkaistaan joka tapauksessa muutama irtobiisi kahdella eri kokoelmalla.

Gyntsä: Me ei todellakaan tehdä virheitä musiikissa, mutta ei myöskään elämässä virheitä…

Mitäs muuta te sitten elämässänne teette? Töissä? Opiskelette? Etsitte rakkautta… tai Alfia?

Gyntsä: Pelkkiä virheitä. Tällä hetkellä opiskelen. Etsin töitä. Soitan muutamassa toisessa bändissä. Juon kaljaa.

Paavo: Käyn töissä, kuuntelen ja soitan musaa, juon kaljaa, luen kirjoja ja katson leffoja yms. Opiskelutkin on suunnitelmissa, mutta pitäis vaan eka keksiä mitä sitä lähtis opiskelemaan. Heh.

Pyry: Ite oon tehny aiemmin uutistoimittajan ja viestintäkoordinaattorin töitä. Nyt oon työtön, säädän omia projekteja, silittelen kissoja ja teen erilaisia keikkahommia silloin tällöin.

Loppuun voisitte sanoa vielä jotain, mitä ei ole tullut aiemmin esille? Kiitän haistattelun myöntämisestä.

Gyntsä: LOSER ROCK N ROLL FILTH FOREVER !!! Kiitoksia.

Pyry: Thanks, Tom Hanks. Tulkaa keikoille.

Paavo: Zipport. Lynyrd Skynyrd rules.

Päivitys maaliskuulta 2015: Chestbursterilta on silloin tällöin tullut keikkoja ja julkaisuja. ”Secret Sex Tape”-kasetista tuli vinyylipainos ja bändin möykkää on kuultavissa myös ”Able to Quit But Not Willing”-kokoelmakasetilla. Jossain vaiheessa oletettavasti rintakehä räjähtää kunnolla.

Ajatuksen Valo # 12 saatavilla

av12_1-sivu001AV täytti tusinan ja pisti uuden numeron pihalle. Jälleen luvassa paljon suomenkielistä tekstiä tungettuna 84 sivulle, A5-koossa.

Haastatteluja:

Deep Space Destructors
Agent Attitude
The Reality Show
Coke Bust
Bad Penny
Buried At Last

Lisäksi artikkeleita (Martti ”Huuhaa” Innanen, turauttelu, Septic Death, Taiska, 3/5) ja keikkajuttuja (Lutakko Liekeissä 2014, Anterok 6 yms.) ja paljon muuta!

Hintaa on neljä euroa kädestä käteen kaupattuna ja vitosen posteineen. Suoraan julkaisijalta tilaamalla saa vielä bonukseksi pari kappaletta Buried At Lastin cd-levyjä, kortin ja muistovärssyjä. 50 kappaletta vain jaossa.

Edellisistä numeroista on saatavilla numeroita 6, 9, 10 ja 11. Myös pieni nippu 9,5:ttä on kaupan. Näitä saa myös tilata, ja näistä voi yhdistellä näppäriä ja edullisia tarjousdiilejä.

Tilata voi laittamalla viestiä osoitteeseen piparnakkeli.kamakarhu ät gmail.com tai tilaamalla tästä: http://avzine.bigcartel.com/product/ajatuksen-valo-11-12

Lähdön Aika / Helmikuu 2013

Tämä lehti ulostuu vuonna 2013, ja samana vuonna tulee Lähdön Ajan syntymästä 10 vuotta täyteen. Hidastempoista ja metallivaikutteista crustia/hardcorea soittava bändi on matkannut pitkän matkan, ja matka vain jatkuu. Rupattelutuokio järjestettiin pitkin eteläistä Suomea levinneen bändin kahden ainoan alkuperäisjäsenen, eli kitaristi Aksun ja vokalistin Nynnyn kanssa, ja haastattelupaikaksi valikoitui luontevasti portti yhteen maailman masetavimmista paikoista, eli Riihimäen asemaravintola.

Iltaa! Mikä mahtaa olla viikonlopun epistola?

Aksu: Huomenna pitäisi demotella puolet uusista biiseistä, loput sitten myöhemmin kun ehditään.

Nynny: Huomenna vedetään tosiaan neljä biisiä. Se jää nähtäväksi keretäänkö niihin vetämään myös vokkeleita, vai jääkö se sunnuntain tai jonkin muun ajankohdan hommaksi. Jostain pitää kuitenkin aloittaa.

Teillä on kuitenkin kova tavoite saada jotain tehtyäkin nyt?

Aksu: Kyllä. Päästään sitten valitsemaan, mitkä näistä biiseistä päätyvät levylle, kaikki kun ei sille millään mahdu.

Tuollainenkin tilanne on tulossa eteen?

Aksu: Ensimmäistä kertaa tämän bändin historiassa.

Nynny: Onhan se mukavaa kun on jotain mistä karsiakin.

Ei tarvitse alkaa fillereitä vääntämään… vai saisiko noita biisejä julkaistua vaikka splitteinä pihalle?

Aksu: Yhden hyvinkääläisen hidastelubändin kanssa on kyllä ollut sellaisesta puhetta, mutta katsotaan nyt…

Teille tulee tänä vuonna kymmenen vuotta täyteen Lähdön Aikaa, muttei lähdön aika ole vieläkään oikeasti koittanut. Miltä tuo menetetty vuosikymmen maistuu?

Nynny: Onhan se nyt aika hassua, kun tämä bändikin lähti vain projektina käyntiin.

Aksu: Yhtäkään keikkaa ei edes pitänyt soittaa. Keikkailemattomuus oli se syy, millä me saatiin alkuperäinen rumpalikin bändiin mukaan. Sitten se soittikin sen 49 keikkaa, heh.

Näin ne suunnitelmat menevät pipariksi…

Nynny: Alussahan meillä oli niinkin kunnianhimoinen tavoite, että jos edes yksi biisi saataisiin puolen vuoden aikana tehtyä… sitten olikin äänitettynä jo minicd.

T. Termosen Visto-lehden ensimmäisessä numerossa (julkaistu 2005) epäiltiin, josko tämäntyyppinen kama löytäisi koskaan yleisönsä. Löytääkö se?

Aksu: Joo ja ei, riippunee päivästä…

Nynny: Eipä näinkään marginaalisella kamalla kyllä koskaan keulimaan päästä.

Mutta itsekin olen niputtanut Lähdön Ajan sekä punk/hardcoren että metallin alalajeihin, ja tuollaisilla tapauksilla on ollut taipumuksena jäädä väliinputoajiksi. Esimerkiksi Dead in the Water on kaiketi enemmänkin metallibändi, mutta punkkarit sitä kuuntelevat. Onko kyseessä kirous, siunaus vaiko jotain muuta?

Nynny: Näinhän se taitaa mennä. Onhan tuolle naurettu jo alusta lähtien, mutta jo henkilökohtaisten suhteiden takia Lähdön Aika on pyörinyt enemmän punkin puolella.

Aksu: Heviyhteyksiä meillä ei taida olla kuin vain musiikillisia…

Nynny: Eipä ole ollut kyllä tarvettakaan päästä lyömään itseään läpi hevipuolella, eikä toisaalta sielläkään olla lähdetty kosiskelemaan Lähdön Aikaa.

Lähdön Ajalla on muuttunut kokoonpano melko radikaalisti tässä viime vuosina, ja te kaksi olette ainoat alkuperäisjäsenet. Miten tähän nykytilanteeseen on tultu?

Aksu: Koko ruljanssi alkoi kolme ja puoli vuotta sitten. Meille oli kaksi keikkaa tulossa, ja ensimmäinen niistä oli Palokan punkkikellarissa kun se paikka veteli viimeisiään. Silloinen rumpalimme Jari-Markus sattui lukemaan netistä että siellä on hometta, joten hän sitten kieltäytyi lähtemästä soittamaan. Pari päivää myöhemmin hän sitten poistui kokoonpanosta kokonaan. Nynny kysäisi sitten Earth Today-bändikaveriaan Santeria josko hän lähtisi soittamaan ne pari keikkaa, ja niiden keikkojen jälkeen kysyttiin jos hän jäisi bändiin pysyvästi.

Nynny: Saattoi se olla niinkinpäin, että Niko ilmoitti keikkojen jälkeen Santerin olevan Lähdön Ajan uusi rumpali. Mutta olihan siellä punkkikellarissa kyllä aika vahva tuoksu, heti huomasi oveltakin mikä siellä on homman nimi.

Aksu: Vedettiin varmaan yhdet treenit tuon jälkeen, ja sitten vaihtui treenikämppä tänne Riksuun. Soitettiin täällä yhdet treenit, ja silloinen kakkoskitaristimme Pekka sitten ilmoittikin että ne olivat hänen viimeiset treeninsä tässä bändissä. Hänellä ei aika riittänyt, enkä tiedä oliko hänellä niin kauheasti enää kiinnostustakaan.

Nynny: Hän muutti Hyvinkäältä Helsinkiin, ja hänellä kun oli kouluhommia sun muita niin jo kulkeminen treeneihin kulujen puolesta oli aika nihkeää.

Aksu: Soitettiin yksi keikka nelimiehisenä Hämeenlinnassa Death With a Daggerin ja Horroksen kanssa joulukuussa 2009. Siellä Santeri sanoi, että hänen toisesta bändistään tuttu Aki voisi kokeilla toisen kitaran kanssa. Vedettiin Akin kanssa neljät treenit ja hän oli kanssamme keikalla alkuvuodesta 2010. Saman vuoden loppupuolella oltiin sovittu seiskan biisien äänittämisestä, niin Niko sitten ilmoitti ettei hänellä riitä enää aika kahteen bändiin. Santerin vaimo Anna laittoi sitten seuraavana päivänä viestiä, että hän voisi tulla kokeilemaan… ja tässä sitä ollaan!

Eikö ole tuntunut jo epätoivoiselta, kun suhteellisen lyhyessä ajassa lähtee suunnilleen koko bändi lätkimään? Oliko siis bändin oma Lähdön Aika edessä?

Nynny: Ei oikeastaan, kun tyypit ovat lähteneet bändistä tasaisesti, eivätkä yhtä aikaa. Mikään ei ole kuitenkaan pysähtynyt eikä breikkejä pidetty.

Teillä ei varmaan tuo melko verkkainen toimintatahti ole ollut haitaksi, kun ette te kuitenkaan ihan joka viikonloppu keikkoja soita.

Aksu: Onneksi ei.

Nynny: Uusia biisejä on syntynyt samanaikaisesti, ja vanhat ovat kehittyneet uusien jäsenien myötä. Se on antanut voimaa ja jaksamista koko touhuun.

Näettekö Lähdön Ajan musiikillisen linjan muuttuneet mihinkään alkuajoista? Kai se on johonkin liikkunut?

Aksu: On se toivottavasti muuttunut ja alkuvaiheen hakeminen kadonnut. Alkuperäinen tavoitehan Nynnyn kanssa oli se, että biisien pitää olla vähintään neliminuuttisia ja mahdollisimman yksinkertaisia. Ei mitään liian teknistä kamaa.

Nynny: Lähdön Aikaan pyrittiin alun alkaenkin hakea synkkyyttä mukaan. Jyystöä ja sanojen kautta ahdistuksen ja epätoivon hakemista.

Sanoisin että Lähdön Aikaa voi kuvailla nyt samoilla termeillä kuin vuosiakin sitten, mutta soundi on nyt… harkitumpaa? Jalostetumpaa?

Aksu: Kyllähän uusia biisejä pyöritellään ja mietitään enemmän.

Nynny: Niin, ja niitä jopa demotellaan. Ennen niitä veivattiin vain treeneissä ja keikoilla, sitten on lähdetty nauhoittamaan ne.

Aksu: Nyt on heitetty viimeisen kolmen vuoden aikana biisiraakileita jopa roskiin, kun niitä ollaan veivattu treeniksellä puolisen vuotta ja todettu ettei niistä tule yhtään mitään.

Itsekriittisyys on noussut?

Nynny: Ehdottomasti.

Aksu: Biisit saattavat nykyään jopa elääkin. Enää ei tehdä niin, että biisi on äänitetty ja päätetty että se oli siinä, vaan ne kehittyvät purkittamisen jälkeenkin. Esimerkiksi jotkut rumpukompit ja kitarajutut saattavat elää.

Nynny: Porukan vaihtuminen on vaikuttanut asiaan, ja pelkästään sen takia jotkut vanhat biisit saattavat kuulostaa erilaisilta kun niitä soitetaan keikoilla.

Sanoitte tuossa, että lähtökohtana oli tehdä minimalistisia ja pitkiä biisejä…

Aksu: Kyllä. Näistä uusistakin biiseistä lyhin taitaa olla viisiminuuttinen, ja pisin taas kymmenminuuttinen.

Mutta mitään ei ole koskaan tarkoitushakuisesti lähdetty venyttämään? Yleensä hitaassa musiikissa tuntuu vallitsevan sellainen perusoletus, jonka mukaan alan biisien myös pitää olla pitkiä.

Aksu: En näkisi tuollaisen säännön sitovan ainakaan meitä. Venyttämisessä ei ole mitään mieltä.

Nynny: Kyllähän sitä kun samaa riffiä jyystää kahdeksan minuuttia, niin siinä pitää olla joku pointti että se myös toimisi.

Toisaalta teilläkin on olleet nuo pisimmät levytykset noin 40-minuuttisia… vai eikös ”Tuomittu” ollut jopa lyhyempi?

Aksu: Se oli 30 minuuttia pitkä. Sekin olisi ollut pitempi, mutta yksi biisi jouduttiin katkaisemaan. Äänityksissä tapahtui pieni källi, mutta eipä se olisi ollut kuin vain muutaman minuutin pitempi.

Entä sanoituksellinen puoli?

Nynny: En tiedä onko niihin tullut vuosien aikana mainittavia muutoksia. Siellä on joukossa enemmän muidenkin tekemiä sanoja, joita kylläkin ne lopulta huutavana olen muokannut jonkin verran. Kun itse niitä katselee, niin huomaa etteivät ne aina ihan itseni tekemiä ole…

Kun noita lyriikoita katselee, niin ne herättävät kysymyksiä. Ovatko nuo omakohtaisia juttuja, vai mitä?

Nynny: No ainakaan vielä eivät ole ranteet auki.

Aksu: Itse olen ”työstänyt” noita niin, että joitakin ajatuksia ja rivejä on saattanut ilmestyä päähän, jonka jälkeen olen laittanut ne Nynnylle. Santula on tullut aika hyvin sanoja, noin yleisesti ottaen?

Mistä nuo jutut sitten tulevat? Uutisista?

Nynny: Sieltä ja kaikkialta muualta ympäristöstä. Välillä saattaa tulla kesken kaiken jokin satunnainen rivi josta voi työstää jotain synkemmän laidan sanoitusta. Synkkyyttä on saatu yllättävänkin paljon paperille. Itselläni on ollut peruslähtökohtana juuri sen elämän pimeän puolen kuvaaminen ja muistuttaminen siitä tosiasiasta ettei kaikilla mene niin hyvin, vaikka itsellä menisikin. Välillä toki toistellaan itseä, välillä ei.

Millaisia uutisia Lähdön Aika on ”tarvinnut” sanoituksiaan varten? Poliittisia? Taloudellisia? ”Hyvinvointiin” liittyviä?

Aksu: Kyllä niistä uutisista välillä tarttuu jotain ideoita varmaan noista jokaisesta osa-alueesta.

 

Onko sanoitusten taustalla vain kertojaminän henkilökohtaisen ahdistuksen kuvaaminen, vai onko taustalla myös yhteiskunnallista kommentointia?


Nynny: Ei siellä aivan pelkkää ahdistusta, masennusta ja maailmanloppua ole joka rivi. Paikoitellen muistutellaan omista tekemisistä ja vaihtoehdoista mitä voit tehdä. Uskonnothan on aina kiva aihe josta saa mukavasti muutaman rivin kiukuteltua ja usein myös tulee tuo luonto, sen käyttö ja kunnioittaminen sanoituksiin mukaan. Yksi näistä uusista biiseistä onkin sanoituksiltaan käännetty juuri toisinpäin. ”Puut täältä kaikki kaatakaa, Rahaahan niistä lisää saa. Peltoa lisää raivatkaa, Eihän eläimet osaa vastustaa. Kirkoille rahaa kantakaa, voimmeko ilman toimeen tullakaan?”

Tälläkin tavalla asiaa voi käsitellä. Eiköhän kaikki kuitenkin ymmärrä miltä kantilta näitä asioita pyöritellään eikä ihan mulkun mainetta heti tule. Ainakaan toivottavasti, hah.

Onko viimeisen kymmenen vuoden aikana ammennettu eri aiheista? Esimerkiksi talouskriisi ja äärioikeiston nousu eivät olleet ihan niin kuumia puheenaiheita vuonna 2005…

Nynny: Toki tulee tapahtumia seurattua ja ehkä rivien välistä voi jotakin lukeakin.

Synkkiä asioita toki nämäkin mutta olemme tainneet enemmän keskittyä toisenlaiseen synkkyyteen…

Onko noiden sanoitusten rustaamisen jälkeen tullut sellaista tunnetta, että nyt mentiin riman ali ja sohaistiin liian syvältä?

Nynny: Itsekritiikki on karsinut karseimmat banaaliudet pois jo tekovaiheessa, joten ihan mitä tahansa paskaa en ole saanut julkaistuksi.

Ihmisillä on toisaalta tapana aikuistua ja muokata ajatusmallejaan.

Nynny: Totta kyllä, mutta Lähdön Ajalla on toisaalta ollut hyvin suora linja alusta asti. Kyllähän sitä toki usein tapahtuu, että kirjoitat illalla sanoitukset valmiiksi, ja sitten aamulla poistatkin kahdeksan riviä kymmenestä.

Laulukielenä Lähdön Ajalla on alusta alkaen ollut suomi. Näin suomalaisina tuskin muut kielet pystyvät kuvaamaan tarpeeksi hyvin Lähdön Ajan tavoittelemia fiiliksiä, mutta onko englanniksi kokeileminen koskaan käynyt mielessä? Tai muilla kielillä? Sopiiko usean kielen käyttö Lähdön Ajan konseptiin?

Nynny: Ei ole kyllä missään vaiheessa käynyt mielessä englanti eikä mikään muukaan. Earth Todayn kanssa aluksi vedettiin englanniksi ja silläkin orkesterilla nykyään kaikki sanat ovat suomeksi. Kyllä tuntuu siltä että nimenomaan tuntemuksia on helpompi kuvailla suomeksi, vaikka tässä tuskin on mitään suomen runoklassikkoja tullut kirjoiteltua, mutta ainakin itse kiinnitän selkeästi enemmän homiota suomeksi niiden rivien sisältöön. Ilmeisesti se ”baby, baby, baby” on helvetin hyvä sanoitus, mutta koitapa suomeksi samaa.

Nyt kun tarkastellaan sitten Lähdön Ajan historiaa, niin mitäpä te olette noista vanhemmista äänityksistä mieltä? Aloitetaan ensimmäisestä minicd:stä vuodelta 2004.

Nynny: Eipä sitä tule kovin usein kuunneltua, heh.

Aksu: Kuuntelin taannoin jotain biisejä siltä, jos vedettäisiin kymmenvuotiskeikalla jotain biisejä siltä. Siinä on aika oudot ja tunkkaiset soundit, vaikka silloin tekohetkellä ne kuulostivat todella hyviltä. Se oli vielä sellaista hakemista.

Nynny: Kyllä sen huomaa biiseistäkin, joilla haettiin omaa paikkaa sieltä punkin ja metallin välimaastosta.

Aksu: Se tehtiinkin hyvin nopeasti. Bändi perustettiin joskus heinä-elokuussa ja nuo biisit äänitettiin jo saman vuoden joulukuussa, parissa päivässä.

Nynny: Tuotahan ei varsinaisesti edes äänitetty sillä ajatuksella että bändistä edes tulisi kunnolla mitään. Earth Todayn Dissystema-splitin biisit äänitettiin samalla studioreissulla, ja siihen kylkeen otettiin Lähdön Aikakin kun saatiin sopivasti studioaikaa edullisesti.

Aksu: Sitä varten ei tosiaan ollut kummempia suunnitelmia. Äänitysten jälkeen vasta saatiin päähämme julkaista se.

Burn Again-splitillä alkaa kyllä olemaan jo sitä meininkiä, mikä on Lähdön Ajalle ominaista.

Aksu: Sillä alkoi meno olemaan jo kohdillaan. Siinähän on yksi biisi – Voiko huomenna mennä huonommin? – joka kestää jo yli seitsemän minuuttia. Olihan sillä pari muutakin biisiä, ja niiden lisäksi se vittumainen synaintro joka taidettiin pistää mukaan vain ärsyttääksemme ihmisiä.

Ärsyttääkö se nyt teitä itseänne?

Aksu: Ei oikeastaan, lähinnä vain naurattaa.

Nynny: Tuolla levytyksellä oli jo enemmän sitä linjaa mitä Lähdön Aika edustaa nykyäänkin. Noista biiseistä huomaa, että niihin oli alettu panostamaan jo ihan eri tavalla MCD:n biiseihin verrattuna.

Aksu: Se äänitettiinkin reilu vuosi ensimmäisen MCD:n jälkeen, ja niitä biisejä ehdittiin hioa aikalailla pitempään.

Sittenhän otettiin jo isompi askel eteenpäin, kun seuraava julkaisu oli jo pitkäsoitto ”Tuomittu”. Sillä vietiin sekä soundeja että kansitaiteita uusille tasoille.

Aksu: Siinä oli taas vuosi kulunut edellisistä studiosessiosta, joten taas oli aikaa tehdä biisejä… poislukien jo ensimmäiselle minicd:lle äänitetty mutta uudestaan tulkittu Ihmisraunioita. Biisejä tuli jotenkin helpommin, mutta äänityksissä meni sitten vähän kauemmin kun Loikaksen studiosta alkoi mystisesti hajota peräkanaa eri laitteita. Muuten saatiin kaikki narulle, mutta Nynnyn lauluja äänitettiin useana eri kuukautena pitkin kevättä 2006. Tarkoitus oli ollut saada se pihalle huhti-toukokuussa kun meillä oli silloin paljon keikkoja Våldin kanssa, mutta kesäkuussa se taidettiin vasta saada oikeasti ulos…

Nynny: ”Tuomitun” kansitaiteista tosiaan näkee, että Lähdön Aikaan panostettiin jo ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Tuolla levyllä ovat aika kipeät introt ja outrot… (äijä höpisee perin synkkää ja angstista juttua itsemurhasta, toim. huom.)

Nynny: …ja saha!

Aksu: Kyllä, siinä oli yksi faijan kaveri soittamassa sahaa. Faija oli joskus puhunut tuollaisesta kaverista, ja häneltä sitten kysyttiin josko hän haluaisi tulla soittamaan levylle sahaa. Se sitten tuli faijani kanssa studioon, istutettiin koppiin vinguttamaan pariksi minuutiksi ja me naureskeltiin tarkkaamon lasin takaa. Ei se jätkä halunnut edes kuulla sitä lopputulosta, mutta annettiin sille viinapullo käteen jonka jälkeen hän lähti kylmän rauhallisesti menemään.

Nynny: Ei ole miestä näkynyt sen jälkeen. Tietääkseni hän on kuitenkin levyn saanut.

Varsinkin tuolla levyllä on hyvin mustaa itsemurhan hautomista, mutta tuo tilanne kuulostaa jo hieman koomiselta.

Aksu: Eikä se jäänyt siihen. Kokeiltiin kaikkia säröefektejä ja mitä muita efektejä siihen sahaan, mutta jätettiin se sitten alkuperäiseen muotoonsa.

Sitten ollaankin jo vuodessa 2008 ja Brutopia-splitissä…

Nynny: Sillä olikin jo Pekka mukana, toisessa kitarassa.

Aksu: Se oli myös ainoa levy, jolla Pekka soitti. Mies tuli bändiin edellisenä vuonna, kun oltiin ajateltu että Lähdön Ajan soundia pitäisi saada vähän lihavammaksi keikoilla.

Tuolla seiskalla ei ole teidän puolellanne kovinkaan lihava soundi.

Aksu: Kuuntelin sen splitin tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Eivät nuo soundit enää niin pahasti särähdä korvaan kuin julkaisuhetkellä, vaikka melko oudot ne ovat siltikin. Siinä oli eri äänittäjä kuin aiemmin, joka ei ollut tottunut toimimaan Lähdön Ajan kaltaisten bändien kanssa. Muistan kun Pekan kitaroita äänitettiin, ja äänittäjä totesi ettei niihin voi laittaa yhtään enempää säröä. Se ihmetytti silloin ja ihmetyttää vieläkin.

Nynny: Mitäs biisejä sillä oli? En jaksa ja Brutopia-cover Idioottikamppailu, sekä pelkästään cd-r-versiolla mukana ollut Nimettömänä haudattu, joka julkaistiin vain Japanissa.

Aksu: Tätä-splittiä tehtiin 600 kappaletta, painon mokailun johdosta. Paino oli unohtanut tehdä 100 kappaletta keltaisia vinyylejä, kun se teki mustia täydet 500, vaikka määrien piti olla 100 ja 400…

Oliko muuten mikään sattuma, että tuohon mennessä teillä oli ollut vain oululaisia bändejä splittikavereina?


Aksu: Ostin aikoinaan Burn Againin demon ja laitoin sitte Kaarlelan Janille viestiä, että kiinnostaisiko tehdä jonkinlainen splitti. Kai siinä parissa kuukaudessa hommat jo eteni siihen että studioita varailtiin. Onneksi levytkin sitten saatiin käsiin pari päivää viiden keikan levyjulkkaritourin jälkeen. Brutopia-splitti taas lähti siitä että Brutopian rumpali Timo laitteli viestiä että kiinnostaisiko tehdä splitti. Totta kai kiinnosti.

Brutopia-splitin jälkeen Lähdön Ajasta ei julkaisujen suhteen tainnut kuuluakaan mitään pitkään aikaan. Kokoonpanosotkut taisivat astua tuolloin kuvioihin?

Aksu: Kyllä. Vuoden sisällä sen äänittämisen jälkeen lähtivät sekä Jari että Pekka. Silloin alettiin karsimaan raakilebiisejä ja treenaamaan uusia, jäljelle jääneitä biisejä uusia julkaisuja varten, jotka olivatkin sitten ”Pedot”-seiskatuumainen ja splitti Haistelijoiden kanssa. Nikon lähtö osui sitten tuohon rakoon, eli syksyyn 2010. Jotain äänityksiä oli ehditty jo tekemäänkin, ja esimerkiksi rumpuraitoja oli ja narulla siinä vaiheessa kun Niko päätti lähteä. Siinä meni sitten pari kuukautta kun Annaa ajettiin bändiin sisälle, jolloin päästiin tekemään äänitykset loppuun. Pari vuotta meni melkein kokonaan säätäessä…

Miten näiden julkaisuun sitten päästiin, varsinkin tuon Haistelijat-splitin osalta? Haistelijat kun ei ole ihan ensimmäinen mieleen tuleva ehdokas Lähdön Ajan splittikaveriksi, kun huomioidaan Lähdön Ajan musiikillinen linja ja bändin aiemmat splittitoverit…

Aksu: Yksi Haistelijoista oli Santerin vanha koulukaveri, ja he olivat nähneet jollain keikalla ja alkaneet juttelemaan asiasta tarkemmin. Noista levyistä on taidettu ottaa kaikista pienimmät painokset Lähdön Ajan levyistä. Molempia tehtiin 300 kappaletta, siinä missä muita levyjä tehtiin 500. Paitsi Brutopia-splittiä. Omasta mielestäni noilla kahdella seiskalla on onnistuneimmat soundit, mitä tämä bändi on saanut koskaan tehtyä.

Mitä te tuumaatte sitten Haistelijoiden puolesta?

Aksu: Eihän Haistelijat ihan ole samalla linjalla musiikillisesti kuin me, heh. Onhan se muutama kerta kuunneltu, mutta sillä ei ole ehkä niin hyviä biisejä heiltä kuin voisi tulla.

Nynny: Soitettiinhan me niiden kanssa joitakin keikkojakin. Livenähän Haistelijat on parhaimmillaan.

Onko teidän korviinne kantautunut tietoja, joiden mukaan yksikään Haistelijat-fani olisi innostunut Lähdön Ajasta tuon splitin myötä?

Nynny: En ole ainakaan kuullut että noin olisi tapahtunut, vaikka onhan se mahdollista. Eikös Haistelijat ole päässyt haistelemaan viime aikoina metallin puolelle metalliyleisöä?

Kai on. Näillä uudemmilla seiskoilla oli muuten jo vähän nopeampaakin poljentoa, mitä noilla vanhemmilla levyillä ei niinkään ollut. Onko Lähdön Aika nopeutumassa, vaiko vain monipuolisemmaksi?

Aksu: Varmaan vain monipuolisemmaksi. Alkuperäisen rumpalin kanssa keskellä biisiä olleet temponvaihdokset eivät juuri onnistuneet, joten niissä oli se sama tempo alusta loppuun. Santeri on soittanut varmaan kohta 30 vuotta rumpuja, niin hän handlaa temponvaihdokset eri tavalla.

Nynny: Santerin mukaantulo on vaikuttanut paljon bändin soundeihinkin, kun hänhän nuo uudemmat levytykset on nauhoittanutkin. Hän on tiennyt, millaiselta Lähdön Ajan rumpusoundien pitäisi kuulostaa.

Aksu: Niin, tai oikeastaan Aki äänittää kielisoittimet ja Santeri sitten kaiken muun.

Bändi nauhoittaa itse itseään? Tuossahan on olemassa se riski, että jos kukaan ulkopuolinen ei ole noita äänittämässä, niin itsekritiikki saattaa tipahtaa.

Aksu: Niin ja äänitykset saattavat kestää vähän pitempään, kun ei ole enää mitään painetta että ”hommat pitää saada nyt tämän viikonlopun aikana purkkiin”.

Nynny: Luulen, että näillä herroilla itsekritiikki kukoistaa jopa enemmän kuin meillä.

Aksu: Varsinkin Aki on välillä hyvin kriittinen ja hän on sanonut mielipiteensä suoraan. Hän on sanonut joitakin ehdotuksia suoraan ihan paskoiksi, mutta toisaalta hän on heitellyt aika paljon omiakin juttujaan roskiin.

Tuolla Haistelijat-splitillä oli toinenkin kokeilu, nimittäin akustisella kitaralla toteutettu, minuutin mittainen Aika. Jääkö sekin vain kokeiluksi, vai lisääntyvätkö vastaisuudessa nekin?

Aksu: Vaikea oikeastaan sanoa. Kai se oli enemmänkin kokeilu kuin mitään muuta, ja se piti tehdä kun mitään vastaavaa ei oltu aiemmin tehty.

Nynny: Sitten kun aloitetaan uusien biisien varsinaiset äänitykset,niin silloin nähdään jatkuuko tuo kokeilu vai ei.

Niin, te olette uutta materiaalia treenanneet aika paljon ja huomenna olette menossa demottelemaan niitä. Toimintatavat studiossa ovat varmaan jo aika hyvin vakiintuneet?

Aksu: Kyllä, mutta onpahan taas enemmän aikaa säätää. Viimeksi Santeri soitti rummut kahdella eri tavalla ja vasta miksausvaiheessa päätti, kumpi tapa päätyy levylle asti. Oikeiden kitarasoundien löytämiseen sen sijaan taisi mennä jopa viisi minuuttia… Luulin kyllä siihen menevän kauemminkin.

Onko tämä kokoonpano näyttänyt mielestänne vielä todelliset kyntensä? Joo, onhan se äänittänyt levyjä ja soittanut keikkoja, mutta toki bändeillä on tapana hitsaantua kiinni vasta ajan kanssa.

Nynny: Noista uusista biiseistä ainakin on ollut hyvät fiilikset.

Aksu: On kyllä, mutta se saattaa johtua siitäkin että ne paskimmat vedot on karsittu pois jo aikapäiviä sitten.

Nynny: Niin ja nyt on paljon ylimääräistä olemassa, eikä tuostakaan materiaalista varmaan tulla kaikkea koskaan edes julkaisemaan. Siinä mielessä Lähdön Ajalla on melkein kokonaan uudetkin lähtökohdat. Itselläni on kyllä tästäkin materiaalista jo hyvät fiilikset, ja minusta tuntuu että niistä tulee toimimaan täydellisesti useampikin. Odotan kyllä sitä miten ne siitä muotoutuvat.

Miten te aiotte tästä eteenpäin edetä äänitysten kanssa? Ei teillä mitään tarkempaa aikataulua vielä ole?

Aksu: Olen tyytyväinen jos se saadaan edes tämän vuoden puolella pihalle, kesän jälkeen…

Sopivasti syksyksi ja joulumarkkinoille, lähelle piikkejä itsemurhatilastoissa…

Nynny: Selvä joululevy.

Aksu: Julkaisukuvioita ei olla vielä mietitty… mutta kyllähän sitä ehtii.

Summa summarum: Onko tässä vuosien aikana saada purettua mitään oikeasti ulos? Pahaa oloa, ahdistusta?

Aksu: Ei ainakaan itseäni ole koskaan sen kummosemmin ahistanu. Usein pieni vitutus/ressi lähtee esim soittamalla pois.

Olisiko loppuun vielä jotakin sanottavaa? Kiitän haastattelusta!

Aksu: Kiitos itsellesi kuin vaivauduit pysähtymään täällä Riihimäellä…

Päivitys maaliskuulta 2015: Tässä haastattelussa moneen otteeseen mainittu LP on vähän aikaa sitten julkaistu, Rämekuukkelin, Rusto-Osirisin ja Doomed to Miseryn toimesta.

Boar / Kesäkuu 2013

Boar on stoner/psykedelia/doom-bändi Oulusta. Allekirjoittanut törmästi tähän vuonna 2009 kasattuun bändiin alunperin ensimmäisen AV:n tekemisen yhteydessä, kun Stolen Kidneys-haastattelun tekemisen aikoihin kyseinen yhtye julkaisi itselleni vielä silloin tuntemattoman Boarin kanssa splittikasetin. Ajatus Boar-haastattelun tekemisestä on pyörinyt ajatuksena muiden joukossa siitä lähtien, mutta lopullinen kimmoke syntyi kun näin bändin soittamassa Stolen Kidneysin kanssa keikan Tampereen Varjobaarissa tammikuussa 2013. Haastattelu on tehty pakon sanelemana sähköpostitse keväällä. Koko bändi (B) kirjasi vastaukset paria kohtaa lukuun ottamatta.

Miten tämä bändi nyt lähti sitten kasaantumaan? Koska Boaria edes oltiin laittamassa aluilleen, ja millaisissa olosuhteissa? Ja ennen kaikkea; keitä siinä vaikuttaa tällä hetkellä?

Bassopete: Syksyllä 2009 Pete S. ja Kalle kävivät jammailemassa muutaman kerran kahdestaan, jotain Om-tyylisiä jameja ja sitten kysyttiin ”Bassopete” eli Petri H. messiin, ja sehän oli innolla lähdössä mukaan ja muutamien treenien jälkeen tarttui mikin varteen ja alkoi ördäilemään. Oltiin samassa stonerbändissä joskus aikasemmin kaikki yhdessä ja jätkillä oli/on muitakin bändejä pystyssä. Muut bändit alkoivat pikkuhiljaa hyytymään joten oli tarve uudelle projektille. Nyt rummuissa on Kalle Huttu-Hiltunen, bassossa ja vokaaleissa Petri Henell, Petri Saarela toisessa kitarassa ja vokaaleissa, taas Jari Montonen soittaa toista kitaraa (uskomattomalla tatzilla).

Yhtyeen nimi Boar tarkoittaa käytännössä ja suoraan tulkattuna villisikaa. Mitä yhtymäkohtia näette bändin nimessä olevan sen esittämään musiikkiin? Vai piileekö bändin nimessä jokin toinen merkitys?

Bassopete: Sillon kun aloiteltiin, oli tarkotus uuden bändin innolla vääntää vitun vihaista, villisian raivolla etenevää sludgea, mutta aika nopeasti musa lähti rönsyilemään eri suuntiin ja löydettiin se oma tatzi. Onhan se villisika semmonen rento pörrykkä, mutta onhan sillä myös ne isot hampaat, haha. Ei sillä nimellä mitään sen kummempaa merkitystä oikeestaan ole.

Koska on perin oletettavaa etteivät kaikki lukijat tiedä Boarista yhtään mitään, niin kerrotteko mistä Boarista on kyse ja miksi Boar on Boar? Kuvailisitteko sen soundia vähäsen sellaiselle, jolla ei välttämättä ole vielä tarkkaa hajua siitä miltä Boar kuulostaa?

Bassopete: Soitetaan kovaa rokkia. Välillä naama liejussa ja välillä haahuillaan ympäri kosmosta. Rennommasta psykerokista rankempaan möyrintään, siis. Sludgemeininki on aina taustalla, mutta kaikki kuuntelee niin paljon muunlaistakin musaa, että on ihan luontevaa rönsyillä ulos genren kahleista. Fuzzia ja kaikua on paljon, välillä rääytään ja huudetaan, kun taas välillä lauletaan ihan kiltisti. kokoajan haetaan jotain uutta ja siistiä soundia ja biisirakennetta.

Teille on tullut lineuppiin toinenkin kitaristi. Missä vaiheessa havaitsitte toisen kitaristin tarpeelliseksi, ja miten toinen kitara on muuttanut Boarin soundia?

Bassopete: Aluksi kaivattiin enemmän psykedeliajuttuja soundiin, mutta sitten todettiin että enemmän on boolsseja, kun on kaksi kitaraa. More is more. Sittemmin Monotone-Montonen tuli toisen kitaristin, Turen, tilalle ja on tuonut uusia synkkiä värejä palettiin.

Onko tässä vaiheessa paluu trio-kokoonpanoon enää mahdollinen? Boarin musiikki on oletettavasti mennyt eteenpäinkin toisen kitaristin myötä?

Bassopete: Ei. Alkaa olla noissa efekteissä, soittamisessa, sovituksissa ja vokaaleissa jo niin paljon tekemistä, ettei ne enää triona onnistuisi. Olisi paljon tyhjemmän ja pelkistetymmän kuuloista, eikä siihen ole mitään hinkua lähteä takaisin.

Jossakin livekuvassa olin näkevinäni jopa jonkun eri juipin efektien kimpussa…?

Bassopete: Joo, joillakin keikoilla Latvamäen Aki Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändistä kävi pistelemässä vintagesynalla happoisia psykedelioita naamalle. Harmi, ettei Akilla ollut aikaa tulla ihan täyspäiväiseksi dronetaiteilijaksi messiin! Levyille äänitellään kyllä nuo kosmiset hommat itse. Rumpali Kalle väsäilee monenlaisia siistejä ja vittumaisia dronevehkeitä, joista lähtee siistejä soundeja.

Millaisia vehkeitä?

Kalle: Semmosia random-oskillaattori-suristin-pöristin-pulputtimia. Circuitbendailua ja mitä nyt netistä ohjeita dronevehkeille sattuu löytymään. Tulevalla LP:llä tullaan kuulemaan ainakin vanhoja puhelimia, radioita ja ehkä kaikuluontaintakin.

Teillä on musiikissanne psykedeelistä, kosmista ja avaruudellista mölyä. Miten tärkeitä nuo kosmiset, space rockiin viittaavat tekijät soundissanne ovat? Ja mites tuo krautrock?

Bassopete: Todella tärkeitä elementtejähän ne ovat! Meidän ajatusmaailmassa nuo doomimmatkin hommat on samaa psykedeliaa, sellaista mustaa mömmöä, että sitä ei ajattele semmoisena hevinä. Krautti maistuu kyllä kaikille myös. MOTORIK, maaan!

Saatte kyllä namedroppailla nimiäkin, jos siltä tuntuu. Namedroppailu on välillä ihan kivaa!

Bassopete: Sons of Kings, Ocean Chief, kaikki hidastelu yleensäkin toimii meikälle. Tämän genren ulkopuolelta vaikkapa Bonobo, Errors ja Daft Punk.

Pete S: Vanhaa rokkia tulee kuunneltua aika paljon. Sieltä onkin hyvä bongailla kaikenlaista. Tsekkailkaa Dark, jos ei ole tuttu. Sitten uudemmista on pyörinyt levylautasella Golden Void ja Clutchin uusin tällä hetkellä. Tietty kaikki hidastelut uppoavat myös. Suomihommista ainakin Dark Buddha Rising ja Fleshpress ovat vaikuttaneet omaan soittooni paljon. Hexvessel… Aa niin ja vanha proge! Yes, King Crimson jne.

Kalle: Joo, Dark on kyllä aivan paras! Jaa-a, pitäiskö sen niinkö olla semmoinen joka on ainakin itselle vaikuttanut Boariin, no tota tota… Zoroasteria tulee vähän väliä kuunneltua. Mutta joo, semmoiset 70-lukulaiset räkäset rokit, kuten vaikka tuo Dark, Zior ja Steel Mill toimivat kyllä täpöllä. Captain Obvious ja Sabbath Beyond, hehe. Stooges, The Heads, White Hills, Nebula, Earthless, Can, Sleep, EW, Acid King, Dead Meadow… GOATSNAKE! EHG, Buzzoven, Danava. Punkkia, psykerokkia, jumitusta, rokkausta, duumia, liejua ja noisea tulee tykiteltyä.

Pete S: Niin joo, ZOROASTER! Milloinhan ne saisi Suomeen?

Jari: Viime aikoina levylautasella on paljon pyörinyt muun muassa Boards of Canada, Rodriguez, Iceage, Pavement, Hebosagil, Breach, Nick Drake, Golden Voidi, Kate Bush, Sokea Piste ja sitten vanhaa rokkia, funkkia, jazzia ja progea.

Bassopete: Lista on loputon jos tässä alkaisi kaikkia helvetin kovia nimiä tiputtelemaan.

Boariin todennäköisesti vaikuttaa muutkin kuin vain musiikilliset vaikutteet. Mistä niitä tulee? Kirjoista? Elokuvista? Elävästä elämästä?

Bassopete: No esimerkiksi tuo kassusplitin biisi, Cormoran, on ideoitu vanhan leffan/tarinan pohjalta ja sävelletty sen fiiliksen mukaan. Kyllähän niitä vaikutteita tulee tietenki, joka suunnalta ja just sanoituksia on monesti mietitty riffien fiilisten mukaan, tai päinvastoin. Muutaman kerran on sävellelty koko biisi tavallaan etenevänä tarinana vähä progempaan tyyliin. Tulevalle kassu-EP:kin tehdyt biisit ovat samaa tarinaa, vaikka ovatkin eri biisejä ja toimivat myös yksinään. Mutta joo, elokuvista, kirjoista, kaikista mystisistä asioista.

Kuka teillä sanoitukset kirjoittelee? Mitä juttuja siellä tarkalleen yritetään sanoa? Mitä niissä painotetaan eniten? Realismia? Eskapismia? Jotain muuta?

Bassopete: Petet tekevät sanoja.

Pete S: Aika paljon tulee kirjoitettua ihan keksittyjä tarinoita, joihin on verhottu jotain vertauskuvia tai kannanottoja elävästä elämästä. En nyt halua ruotia mitään kohtia yksityiskohtasesti, mutta rasismia, ihmissuhteita ja sellasta. Joskus taas tulee fiilisteltyä vaan ultimaattista psykedeliaa, noituutta, okkultismia ihan vaan riimittelyn ja fiiliksen takia!

Bassopete: Alitajunnasta kumpuilevia mielikuvituksellisia tarinoita.

Stolen Kidneysiä haastateltiin Ajatuksen Valon ensimmäisessä numerossa. Voitte nyt lähettää siihen suuntaan terveisiä. Voitte myös lukijoille kertoa, miksi Stolen Kidneys on kiva bändi?

B: Paljon ollaan keikkailtu niiden kanssa ja sieltähän me se Montonenkin bongattiin toisen kitaran varteen. Lepposia rasvanaamoja! Tsekkailkaa niitten tuleva seiskatuumanen!

Te soitatte musiikkia, joka on elänyt viime vuosina jonkinlaista noususuhdannetta. Näkyykö psykedeelisen hidastelun ”salonkikelpoistuminen” Boarin kaltaisten yhtyeiden arjessa? Mitä ajatuksia teillä tuosta ilmiöstä ylipäätään on?

B: Paha sanoa, kun ei olla tämmöstä musaa tehty, eikä keikkailtu esim. kymmenen vuotta sitten. Onhan se hyvä, että hitaampaa ja raskaampaa musaa nykyään löytyy täältä Suomestakin päin. Jotkut asiat taas vituttaa, esimerkiksi se että Amplifier Worshippia ei enää järjestetä juurikin tämän ”salonkikelpoistumisen” ja ”liiallisen” tarjonnan takia. Sitten se, että kun mekään ei nyt ainakaan omasta mielestämme olla semmosta suoraviivasta kalja-stoneria, joka alkaa olla jo niin läpikoluttua hommaa. Siitä termistä tulee helposti se “kuulematta paskaa”-reaktio ja se sitten karkottaa ihmisiä keikoilta . Kyllähän ainakin täällä Oulussa voisi enemmän Doom-, psych- ja stoner-bändejä olla. Tai sitten, jos niitä on niin ne saisivat keikkailla enemmän.

Kai te jotain tulevaankin suunnittelette? Tuosta splittikasetistakin on tätä kirjoittaessa noin vuosi kulunut. 

B: Creative Class War julkasi uuden kasetti-EP:n nyt tuossa keväällä. Siinä on kaksi biisiä, toinen biisi on krautimpi rokkaus ja toinen on kosmisempi, hieman bläkyvaikutteinen louhinta. Tällä kertaa nauhoteltiin biisit kokonaan itse, oldskoolmenolla kasiraiturilla, livenä purkkiin-tyylisesti ja saatiin soundimaailma kuulostamaan enemmän siltä, mitä ollaan aina haettu. Pitkäsoittoa ollaan nyt väännetty tässä kesän mittaan, mutta julkasuajankohdasta ei ole vielä mitään tietoa, toivottavasti se on viimestään talvella pihalla. Biisit sille on suunnilleen kolmen vuoden ajalta, joten monipuolinen pläjäys on tulossa. Lisäksi ollaan mukana järkkäämässä kaksipäiväistä vaihtoehtoisen raskaan musan festaria 18.-19. lokakuuta. Eli stoner/doom/noise/space-menot luvassa! Mukana jytäämässä ovat Dark Buddha Rising, Fleshpress, Renate/Cordate, Baxter Stockman, Woodrue, Temples, Chestburster ja meikät!

Kun tuosta soundimaailmasta ja oikeanlaisen sellaisesta hakemisesta mainitsitte, niin onko Boarin musiikki koskaan ”valmista”? Onko teillä muuten ollut mitään tiettyä soundia mihin olette pyrkineet, vai ovatko määränpäät muuttuneet matkan varrella esimerkiksi toisen kitaristin mukaantulon myötä?

B: Soundimaailman hakeminen on aina semmoinen loputon suo, varsinkin kun ollaan niin helvetin tarkkoja siitä miltä minkäkin pitäisi kuulostaa. Nyt ollaankin päädytty siihen, että äänitellään itse mahdollisimman paljon, niin voidaan kikkailla eri mikityksillä, vahvistinvaihtoehdoilla, pedaaleilla jne. paljon enemmän. Tulevalle täyspitkälle ollaan mm. määritelty soundimaailma siten, että sen tulee kuulostaa The Stoogesin ja EW:n Dopethronen sekoitukselta.

Tekään ette ole sellainen bändi, joka ei ole pitänyt ylenpalttista hoppua julkaisujen suhteen. Miten tärkeää tämä rauhallisempi tahti tämän bändin kannalta on? Mitä mieltä sitten olette siitä, että jotkut bändit tuntuvat ryntäävän turhankin herkästi ja oitis pitempien albumikokonaisuuksien kimppuun?

B: Ei pysty ottamaan kantaa muiden metodeihin, kukin tekee tyylillään. Joskus tuntuu siltä, ettei jaksa niin innostua tiettyjen bändien uusista levyistä, jos niitä pullahtelee kuin sieniä sateella. Meillä tuota julkaisujen harvaa tahtia selittää kyllä ihan miehistönvaihdokset sekä muunlaiset kiireet ”siviilielämässä” ja muiden projektien parissa. Toki aina panostetaan täysillä jokaiseen julkaisuun, eikä hötkyillä niiden kanssa. Biisejä tulee sillon kun niitä tulee. Nyt ollaan purkiteltu noita vanhojakin biisejä ja pöytä on siinä mielessä tyhjä. Siistiä alkaa työstämään pitkään muhineita biisiraakileita loppuun tässä, kunhan LP on valmiina.

Onko tämä bändi nyt sitten parhaimmillaan livenä tai levyllä? Onko livetilanteeseen jätetty tilaa soundin elämiselle ja improvisaatiolle?

B: Nehän ovat kaksi täysin erilaista tapaa kokea musiikkia. Panostetaan kumpaankin, tai ainakin futsit täpöllä. Improvisaatiota on jonkin verran, mutta lähinnä sooloissa ja sen sellaisissa häröilyissä. Yleensä biisit ja keikkasetit on mietitty draamankaarellisesti tarkasti. Joskus ne onnistuu loistavasti ja joskus menee aivan päin helevettiä, mutta vaihdetaan settiä lähes joka keikalle ja pidetään semmosta tarkkaavaisuutta ja jännitystä yllä.

Lopuksi voitte lähettää terveisiä muihin suuntiin ja sanoa jotain, mikä ei ole tullut vielä esille.

B: Kiitti haastiksesta sulle. Tulukaa keikoille, niin me sulatettaan teijän naamat!

Päivitys maaliskuulta 2015: Hemmetti, tämä bändi ei vieläkään paljoa ole julkaissut. Splittikasetin kaveriksi on tullut vain CCW-kasettikerhon kasetti, mutta tässä on jossain vaiheessa tulossa Veneficae-nimeä kantava LP…

The Reality Show / Tammikuu 2013

Turkulais-riihimäkeläinen The Reality Show soittaa hardcorea vähän eri tavalla kuin muut. Juurilleen uskollisesti, paikalleen jämähtämättä. Metallisesti olematta metallia. Yhdistellen eri aineksia, olematta lokeroitavissa mihinkään tiettyyn juttuun. Ja ennen kaikkea vihaisesti, olematta turhaa kiukuttelua.

Mitä kuuluu? Lyödäänkö vuohitauluhardcorella leiville?

Kalle: Ei Suomessa ainakaan.

Henkka: Ei varmaan, ellei ryhdy dwideilemään ja myymään rajallisia painoksia levyistä.

Kalle: Joista tehdään sata kappaletta, jokaisella eri värillä.

Henkka: Hyvä jos saadaan tästä keikasta edes bensat kuitattua.

Kalle: Tämä on muuten ensimmäinen keikka jolla me soitetaan ja jolle myydään jopa ennakkolippuja, johtuen tuosta Rotten Soundista.

Henkka: Paitsi että niille Arkhamin Kirjaston kanssa syksyllä soitetuille keikoille myytiin myös.

Kovaa vauhtia huipulle menossa? No, eihän The Reality Showta ole kai ihan eilenkään perustettu, että olette kai ehtineet jo tovin soitella? Tätä haastattelua tehtäessä tuo ensiseiska ”A Candle in Hellkin” on jo pari vuotta vanha. Millainen syntyhistoria bändillä mahtaa olla?

Kalle: Siitä taitaa olla aika tasan tarkkaan kolme vuotta, kun pidettiin ne treenit joissa äänitettiin ensimmäinen demo. Jo vuoden 2009 puolella soitettiin Turussa Henkan kanssa kaksisteen ensimmäisiä kertoja.

Mikko: Mä taisin tulla ensimmäisiin treeneihini vielä sen verta aikaisin syksyllä ettei maassa ollut vielä edes lunta.

Kalle: Se demo äänitettiin kolmansissa treeneissä joissa koko porukka oli mukana. Tultiin helmikuussa 2010 Riksuun tekemään se. Tähän mennessä ollaan saatu tehtyä tosiaan tuo demo, seiskatuumainen, parit kokoelmabiisit valmiiksi ja älppäriä olisi tarkoitus julkaista kesällä.

Henkka: Äänitykset on pääasiassa tehty. Pari biisiä pitää vielä vaan laulaa.

Keikoillekin olette päässeet, joidenkin nimekkäämpienkin bändien kanssa. Miten teillä tuo keikkatouhu on lähtenyt liikkeelle?

Mikko: Olen tottunut siihen, että omaa materiaalia tulisi päästä soittelemaan keikoille. Heti kun oltiin omaa materiaalia saatu kasaan, niin itselleni tuli välittömästi sellainen fiilis että keikoille pitää päästä samantien. Meidän ensimmäinen keikkamme oli keväällä 2010 Turussa TVO:lla, muistaakseni?

Kalle: Se oli TVO:n varsinaisten hautajaisten jälkeen, kun se paikka oli niiden jälkeen vielä hetken auki. Soitettiin J.M.K.E.:n kanssa.

Mikko: Ja mitä keikoille pääsemiseen tulee, niin onhan tässä päästy höyläämään jo sen verran pitkään sekä The Reality Shown että muiden bändien kanssa että alamme tuntemaan ihmisiä.

Teillähän on ollut bändejä toki aiemminkin. Mitä bändejä siellä nyt olikaan, näin kertauksen vuoksi? Meriitit tiskiin! CV, ansioluettelo?

Mikko: Näiden parin paikallaolevan roudarijätkän (Pasi

ja, toim. huom.)

kanssa soitettiin Buried At Lastissa, ja sen myötä päästiin näihin keikkatouhuihin yleensä käsiksi. Sitten minulla on poppibändi Sean & Mereau, ja siinä nuo omat bändit alkavat ollakin. Sitten ovat tietysti lukemattomat projektit, mielikuvitusbändit ja yhden illan projektit, mutta jokaisen oikean bändini kanssa olen päässyt soittamaan keikkoja. Sen haluan vielä sanoa, että Humilitantti tulee olemaan vielä kova bändi.

Kalle: Itselleni The Reality Show on itselleni ns. ensimmäinen oikea ”oma” bändi, jolle enimmäkseen itse teen biisit ja minkä kanssa tuntee itse olevansa vetovastuussa. Minulla on historiaa The Phoenix Foundationissa, The Heartburnsissa ja yhdessä alunperin 80-luvulla vaikuttaneessa AD-bändissä. Sitten on vielä Turun tarkimmin varjeltu salaisuus, eli thrashihuumoribändi Vauhtihirmu ja aika kauankin pystyssä ollut mutta harvakseltaan keikkaillut While I’m Alive. Jälkimmäisen pitkäsoiton saa ainakin netistä ilmaiseksi ladattua, vink vink. The Reality Shown suhteen olen kyllä ihan fiiliksissä siitä että minulla on vihdoin HARDCORE-bändi josta olen pitkään haaveillut. Aina on ollut väärät soittokaverit tai oikeat soittokaverit ovat olleet jossain muualla.

Mikko: Komppaan Kallen vastauksen loppuosaa ihan täysin. Tämä on sitä mitä olisin halunnut tehdä jo nuorena.

Henkka: Minulla oli teinipoikana skeittipunkkibändi John F, ja sen bändin kitaristin kanssa minulla taas oli progea, crustia ja taideheviä yhdistellyt Panoptikon, mutta se bändi ei vaan tehnyt juuri muuta kuin yhden cd-r:n ja parit biisit meni muutamalle kokoelmalle. Hyvää shittiä sinänsä…

Kalle: While I’m Aliven toinen kitaristihan soitti siinä bändissä. Mehän ollaan tunnettu aika kauan Henkan kanssa, ja itse asiassa ensin taisi olla Henkan vaimo samassa duunipaikassa kuin minäkin…

Henkka: Sitä kautta ollaan varmaan tutustuttukin. The Reality Showta ennen minulla oli sellainen parin vuoden tauko jonka aikana en suunnilleen koskenutkaan rumpuihin. On ollut kivaa päästä taas soittamaan!

The Reality Show on teille eräänlainen lifelong dream? Lihaksi tullut lapsuuden unelma…?

Mikko: Kyllä minä ainakin kiitän paholaista joka päivä siitä että nykyään soitan tässä bändissä. Minähän alunperin vitkuttelin bändiin liittymistä aika pitkällekin, kun en mielestäni osannut edes soittaa näitä biisejä, purkauduin ainakin vaimolle ja varmaan parille kaverillekin etten minä moiseen taivu. Kyllä mä pelkäsin aina niihin ensimmäisiin treeneihin menemistä ja joskus jopa niiden jälkeenkin, mutta kyllä tästä on nyt jotain tullut. Täytyy sanoa, että tämä on todeksi tullut unelma ja tähän bändiin liittyy monia juttuja jotka vielä täydentävät sitä unelmaa.

Niin, sähän olet tosiaan riksulainen, mutta nämä pari muuta jätkää ovat pesunkestäviä turkulaisia. Miten tämä rimpuilu vaikuttaa?

Kalle: Kyllähän nuo maantieteelliset kysymykset luovat ylimääräistä säätöä ja treenien sopiminen on välillä rimpuilua projektibändihengessä. Yleensä kuitenkin mä ja Henkka treenataan kaksistaan ja Mikko pumppaa Riksussa. Jos ei ole keikkoja tiedossa, niin sovitaan silloin tällöin treeniviikonloppuja.

Mikko: Olemme tiiviisti yhteydessä jo muutenkin, ja ainakin minä koen ”eläväni” tätä orkesteria jatkuvasti.

Kalle: Eletään ja hengitetään hardcorea!

Henkka: Sitten kun mennään vähänkin pitemmälle keikalle, me vedetään kauheat kännit ja jauhetaan sitten 24 tuntia putkeen kädet rakoillen.

Mikko: Onhan tuossa treenienkin sopimisessa nyt säätämistä, mutta itse nautin suuresti junamatkoista, varsinkin jos satun saamaan vielä tarjouslipunkin. Mikäs sen parempaa kuin päästä Riihimäeltä oikeaan kaupunkiin, tai ainakin 200 metrin päässä asemasta olevalle treenikämpälle?

Onko tämä toimintatahti mielestänne sopiva?

Kalle: Aina se olisi parempi mitä enemmän päästäisiin soittamaan.

Henkka: Ainakin kerran viikossa käydään Kallen kanssa treenailemassa, joskus useamminkin jos on keikkoja tai äänitystä tiedossa.

Kalle: Ja sitten kun saadaan sovittua aikataulu, niin se sitten myös on melkein 24 tuntia sitä soittamista.

Mikko: Se on sitä aikuisten miesten yhdessäoloa, mutta onhan tämä toiminta minulle tärkeää. Omasta puolestani teen parhaani sen eteen että tahti tästä vähäsen kiihtyisi jos ei nyt seuraavalle vaihteelle, niin ainakin vähäsen. Se on mun toiveeni joka todennäköisesti tulee tapahtumaankin.

Keikkojahan te olette vetäneetkin koko ajan, muttette kuitenkaan ihan joka viikonloppu.

Kalle: Sitä se on, kun asutaan vähän hajallaan, ja kaksi meistä on perheellisiä. Silloinkin kun meillä on keikkoja, niin pyritään järkkäämään vaikka sitten jonkinlainen minirundi samalla kerralla.

Mikko: Ollaan sitten kerralla pitempään poissa kotoa, kun ei joka toinenkaan viikonloppu pysty pistokeikkoja soittamaan.

Kalle: Näitä juttuja pitää suunnitella todella tarkkaan etukäteen. Nykyäänhän meitä jopa pyydetään keikoille eikä jokaista keikkaa tarvitse järkätä itse. Se on kivaa bonusta, mutta pitemmän keikkaviikonlopun jälkeen saattaa olla pahimmillaan se pari kuukautta taukoa.

Henkka: Myös pitkäsoiton tekeminen aiheuttaa pitempää taukoa.

Päästäänkin sitten puhumaan biisinteosta. Kalle, sinä kun noita biisejä tälle bändille pääasiassa rustaat, niin miltä tuo biisinteon luoma vastuu tuntuu? Voiko se myös olla vapauttavaa?

Kalle: Pääasiassa nuo bändit joissa olen soittanut ovat olleet sellaisia joissa olen käynyt vain soittamassa muiden tekemiä biisejä. Usein on tuntunutkin siltä, ettei se ihan vastaa sitä mitä soittopuuhilta olen hakemassa. Ehkä nämä jätkät ovat enemmän samoilla linjoilla näiden biisien suhteen kuin muissa bändeissä joissa olen soittanut, ja palautettakin tulee aina tarvittaessa. Ei ole sitä ongelmaa että joka jätkä olisi viemässä bändiä omaan suuntaansa, kun edellisissä bändeissä se lopullinen musiikki on ollut pelkkää kompromissia.

Mikko: Itsehän olen sitä mieltä, että bänditoiminnassa diktatuuri on periaateessa bändin elinehto, tiettyyn pisteeseen asti. Kalle hoitaa mielestäni sen homman vähintään kiitettävästi.

Tyylillisestihän The Reality Shown musiikki on melko hankalasti kategorisoitavissa. No, hardcoreahan se, mutta miten te sen itse määrittelisitte kun ei tuokaan määritelmä loppujen lopuksi kerro juuri mitään?

Henkka: Thrashcorea, powerviolencea?

Kalle: Ehkä, muttei kovinkaan puhtaasti kumpaakaan. Meillä on vähän liikaa metallista hardcorea soundissa, että se uppoaisi mihinkään kunnon powerviolence-lokeroon. The Reality Shown yleissoundi on ehkä ”liikaa kaikkea, muttei tarpeeksi mitään”.

Henkka: Onhan sinne tungettu kaikenlaista kikkakolmosta joukkoon, ettei se ihan kivuttomasti mihinkään lokeroon istu.

Vuohitauluhardcore?

Kalle: Se oli meidän Lepakkomiehen keikan jälkeen PIFfille heitetty yhteinen nimittäjä sen illan bändeille. Tämänkin lehden lukijoista iso osa käyttää PIFfiä, lukekaa sieltä!

Te olette kuitenkin ainoa bändi joka on käyttänyt sitä termiä… tai no, Kallen PIF-profiilin allekirjoituksessa on linkki ”TURKU VUOHITAULU HARDCORE”. Minä yritän nyt ahkerasti lyödä teille tuota leimaa.

Henkka: Kai se oli viittaus Cleveland-hardcoreen ja holy terror-toimintaan…

Kalle: Niin, vaikkei me missään siinä skenessä ollakaan sisällä. En itse ihan ymmärrä niitä bändejä, jotka pyrkivät selkeästi leimaamaan itsensä johonkin sellaiseen juttuun, joka tapahtuu toisella puolella maapalloa ja joka tapahtuu sellaisten ihmisten toimesta, joita nämä bändit eivät tunne. Totta kai vaikutteensa on kaikille ja tiettyä hengenheimolaisuutta on aina jonnekin suuntaan.

Teillä on kyllä joitakin samoja viittauksia, kuten seiskatuumaisen nimessäkin lainataan Robert DeGrimstonin teosta ”A Candle in Hell”. Miten The Reality Show noiden juttujen kanssa loppujen lopuksi pelaa?

Henkka: Rahastetaan sillä vielä kun keretään ja ennen kuin kukaan huomaa, heh! Tuo The Reality Shown logokin on väännös siitä The Process Churchin rististä.

Mikko: Tuo on asia josta olen julkisesti sanoutunut monesti irti…

Henkka: Sama homma.

Mikko: …mutta ei sillä, että kääntäisin tätä juttua orkesterin luojaa kohtaan, mutta olen itse näin myöhäisherännäisenä vasta nyt ymmärtämään näitä juttuja ja koko juttua ylipäätään.

Kalle: Omasta puolestani voisin Robert DeGrimstonista sanoa, että mielestäni hän oli omalla tavallaan ihan nerokas mytologian uudelleentulkitsija, joka on kääntänyt mytologian sellaiseksi josta ateistikin voi saada jotain irti. Jos minun pitää itseni jotenkin määritellä, niin olen agnostikko ja okkultisti, joka on kiinnostunut siitä mitä voi olla olemassa, sanomatta kuitenkaan että mitään aisteilla havaitsematonta on olemassa.

Mikko: Tämän orkesterin sisällä me superateistit annamme Kallen miettiä ja tutkia näitä asioita ihan rauhassa, ilman että sitä pitäisi pyydellä meiltä anteeksi. Minulla vain henkilökohtaisesti ole mitään palavaa mielenkiintoa ottaa siitä puolesta mitään selvää. En tiedä olenko sitten vain niin yksisilmäinen että pystyisin laajentamaan tajuntaani asian suhteen.

Tuosta ristilogosta vielä… edustaako se teille mitään muuta kuin The Process Churchille irvailua?

Kalle: Onhan siinä se funktio, että siinä on alkuperäisen logon epäilyttävään asentoon asetellut P-kirjaimet muutettu R-kirjaimiksi lisäämällä se ylimääräinen viiva.

Henkka: Integrityllä ja Rot in Hellillähän tuo on suurin piirtein jokaisen levyn kannessa.

En kyllä totta puhuen tajunnut sitä R-kirjaimeksi, vaikka enpä toisaalta kuvitellut sen viittaavaan tiettyihin aatteisiinkaan…

Henkka: Meinasin ottaa tuon logon jopa tatuoinniksi, mutta tulin toisiin aatoksiin kun jokuhan saattaa luulla minua sen perusteella joksikin vitun natsiksi.

Onko tuosta tullut muuten koskaan mitään sanomista, mistään suunnasta?

Kalle: On siitä jotain mulkoilua tullut. Kukaan ei ole tosin tullut suoraan kysymään siitä mitään.

Mikko: Moni joka on tajunnut sen alkuperäisen viitekehyksen on kehunut sitä siistiksi oivallukseksi ja mukailuksi.

Henkka: Samalla varmaan kohtalaisen kokoinen porukka luulee meitä joksikin vihanlevittäjäporukaksi.

Kalle: Toisen Vaihtoehdossahan levy arvioitiin, mutta luulen sen ”hatecore”-viittauksen tarkoittaneen Neglectejä ja vastaavia, eikä mitään natsibändejä. Jos meitä kohtaan olisi TV:n suunnilta tullut natsiepäilyksiä niin tuskinpa sitä levyä oltaisiin siellä kehttu, tai arvioitu ylipäätään.

Mikko: Meillä kaikillahan on henkilökohtaiset vakaumuksemme, jotka ovat poikkeuksetta fasismin vastaiset.

Henkka: Eipä sillä, kyllä minuakin saattaisi epäilyttää jos näkisin tämän bändin logon vain jossain, tietämättä yhtään mihin viitekehykseen se kuuluu.

Kalle: Luulisi viimeistään livenä pientenkin epäilysten hälvenevän, kun keikalla onkin vastassa hippi huutamassa naama punaisena.

Mitä lyriikoissa pyritte tuomaan esille?

Kalle: Meillä nyt on muutenkin vihaista musiikkia, johon syntyvät sopivat sanoituksetkin silloin kun vituttaa. Ja kai se Pentti Linkola vähän kummittelee taustalla.

Henkka: Perheellisenä miehenä voin allekirjoittaa tuon.

Mikko: Mieleni tekisi myös, hyvä kun namedroppasit tuon jätkän, mutta eihän sen kaikkia teesejä voi allekirjoittaa.

Kalle: Ei tietenkään. Kukaan tuskin pystyy tekemään niin, kun se Linkolan meno on aika yksisilmäistä menoa.

Henkka: Muutenhan yritetään sanoa, että ”ahnas kusipää joutaa uuniin”, lähes joka biisissä.

Kalle: Kyllä se vanha anarkisti siellä päätään nostelee.

Mitä merkityksiä bändin nimessä sitten on? Siitä tulee mieleen jonkin verran viittaukset juuri noihin ahnaisiin kusipäihin ja tositv-meininkiin… ja toisaalta myös musiikillisesti punk rockimpaan menoon.

Henkka: Se nimi oli vähän hätäratkaisu, kun piti saada kasettiin ja keikalle joku nimi.

Kalle: Onhan siinä kyllä vittumainen ja sarkastinen viba, ja moni ihminen on kehunut sitä hyväksi nimeksi kun on huomannut ettei The Reality Shown musiikki ollutkaan ihan Millencolinia.

Mikko: Itse olen näin jälkeenpäin tuohon nimeen erittäin tyytyväinen. Klangi sysää ajatuksia toiseen suuntaan, ja kyllä minä uskon että jos joku tulee nimen takia tai siitä huolimatta keikalle niin siitä jää hänelle jotenkin parempi maku, kun musiikki olikin vihaisempaa kuin mitä nimestä pystyi arvelemaan.

Henkka: Olen sisäistänyt nimen hyvin, mutta siihen liittyy pieni kaupallistekninen ongelma. Yritäpä hakea bändin nimeä Googlesta.

Kalle: Kyllä Youtubessa saa lisätä sen ”hardcoren” siihen loppuun ennen kuin Amerikan meininki loppuu.

Nyt kun on puhuttu logosta ja vähän tuosta nimestäkin, niin millaista vastaanottoa tämä bändi on yleensä saanut?

Mikko: En tiedä olenko oppinut suodattamaan asioita vuosien aikana eri tavalla jonka vuoksi olen kyynisempi ja skeptisempi, mutta me olemme saaneet jatkuvalla syötöllä liian positiivista palautetta.

Kalle: Eipä ole kukaan tullut päin naamaa mitään aukomaan.

Mikko: Se on taas tämä suomalainen diskreettiys, mistä päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni… mutta ainakin minulle on sanottu bändiä kaiken positiivisen ohella myös ainutlaatuiseksi.

Kalle: Siitäkin huolimatta, ettei The Reality Show soita mitään perushyvää ja hyvintehtyä peruskauraa, jota jokainen peruspunkkari pystyy diggailemaan.

Mikko: Odotellaan negatiivisia palautteita…

Henkka: Katsotaan miten tänään käy, kun tämä paikka on täynnä hevihessuja, tulevat vielä haukkumaan meitä ihan paskoiksi. ”Sä et ole yhtä hyvä kuin Kai Hahto!”

Mikko: Niin, se lempiaiheeni on siis tuo diskreettiys, varsinkin orkestereiden kesken keikkojen jälkeen. Aina tullaan keikan jälkeen kehumaan keikkaa ja sanomaan sitä ”vitun hyväksi” koska niin vain kuuluu tehdä, ihan sama vaikka olisit oksentanut sinne lavalle, paskonut allesi, itkenyt koko keikan etkä saanut yhtäkään oikeaa sointua kohdilleen. Aika nopeasti tuota oppii suodattamaan ja näkemään milloin kehuja on palautteensa kanssa oikeasti vilpitön. Onneksi näitä vilpittömiä tapauksia on enemmän kuin niitä joiden vain pitää aina päästä sanomaan keikkaa hyväksi. Olen itse ainakin lopettanut tuon touhun.

Henkka: Me nyt ollaan niin misantrooppisia tyyppejä.

Mikko: No en ihan noinkaan sanoisi, mutta me viihdymme hyvin keskenämme ennen ja jälkeen keikkojen. Kai siinä on pieni annos sitä misantropiaakin mukana, kun ei aina jaksa olla sosiaalinen.

Kalle: Kyllähän bänditouhujen lomassa vihaa maailmaa asteen verran vähemmän kuin mitä esimerkiksi töissä ollessa tai kaupassa käydessä.

Henkka: Se sössöttämään tuleva random-sekoilijaspede on tosin yhtä ärsyttävä keikalla kuin aina muulloinkin.

Palaan menneisiin ja siirryn siitä tuleviin. Mitä te noista vanhemmista äänitteistä tuumaatte?

Kalle: Noo, kun se eka demo tehtiin kolmannella kerralla kun koko bändi on ylipäätään paikalla, niin mitäpä siitä sanoisi…

Henkka: Seiskatuumainen oli kyllä ihan hyvä.

Kalle: Tuo Pasihan äänitti sen seiskatuumaisen Riihimäen treeniksellä ja demo äänitettiin samassa paikassa. Nyt otettiin suuri harppaus eteenpäin kuin äänitettiin LP Turun treeniksellä!

Mikko: Tietokoneelle!

Kalle: Ja minä äänitin, paitsi Henkka äänitti laulut… eli painoi nappia!

No, millainen tuosta levystä on tulossa?

Henkka: ”Fucking awesome, man!”

Mikko: Se tulee muuttamaan ihmisten ajantajun.

Onko musiikillinen linja muuttumassa mihinkään?

Henkka: Ei välttämättä.

Kalle: Eihän se koira täysin karvoistaan pääse. Kyllähän sitä tässä oppii sovittamaan juttuja paremmin ja soittotaidot kehittyvät, mutta siellä on itse asiassa pari demoltakin tuttua biisiä.

Mikko: Tämän kevään aikana olemme menossa tekemään lisää äänityksiä.

Henkka: Levystä tulee vähän ammattimaisempi kuin edellinen. Se ei ole enää kasiraiturilla purkitettu, mutta miksaajalle tulee silti paljon duunia.

Kalle: Eihän se siltikään tule olemaan mitään kunnon hifistelyä.

Mikko: Seuraavat kappaleet mitä äänitetään näiden jälkeen tullaan äänittämään bändin ulkopuolisen äänittäjän hoivissa, oikeassa studiossa.

Kalle: Siitä levytyksestä on puhuttu iät ja ajat mille nuo biisit tulevat, mutta kai tuo vuohitauluhardcore-splitti joskus konkretisoituu.

Mikko: Äänittäjänähän olisi Markkulan Teemu, eli Death Hawks-kitaristi.

Kalle: Saa nähdä mitä ideoita tulee tuollaiselta tyypiltä joka kuuntelee enemmän 70-luvun krauttia kuin hardcorea. Millainen visio hänellä olisi? Kokeillaan mitä tapahtuu.

Henkka: Siitä voisi tulla aika toimiva paketti. Vaikka me metallista kamaa soitetaankin, niin me ei kuitenkaan suosita mitään erityisen hifejä juttuja, kuten trigattuja rumpuja ja vastaavia…

Keikkojakin on varmaan tarkoitus vedellä?

Kalle: Kyllä, mutta varmaan enemmän sitten kun älppäri on pihalla.

Olisiko loppuun vielä jotain?

Mikko: Rakastakaa lähimmäisiänne, vihatkaa vihamiehiänne, älkää syökö eläimiä, katsokaa huomiseen.

(Haastattelu päättyy eläimellisissä merkeissä, kun vuohitaulu luovutetaan bändille sangen seremoniallisesti.)

Tilanne helmikuussa 2015: Bändi julkaisi vielä vuoden 2013 puolella LP:nsä ja käväisi jenkeissä. Vuosi 2014 meni vähän hiljaisemmin uutta seiskatuumaista kypsytellen ja uusia kiertuesuunnitelmia hautoessa. AV haastatteli bändiä uudestaan toukokuussa 2014, ja tämä haastattelu löytyy AV:n numerosta 12.

Watch Your Back / Tammikuu 2013

Espoolainen Watch Your Back on niin sanotusti hardcore. Yhtyeen äkäisessä soitossa on nimenomaan hardcorepunk selkeästi taustalla, mutta hennot metallivaikutteet (jotka pitävät bändin kuitenkin kaukana metalcoresta) tekevät minun silmissäni yhtyeestä kiinnostavan. Tokihan tämä bändi oli lehteen saatava, ja haastattelu sovittiinkin vuoden 2013 ensimmäiselle perjantaille Helsingin Vaasankadulle.

Bändin jäseniä oli paikalla neljä (Kimi – laulu, Tommi ja Riku – kitarat ja Olli – basso, Lauri-rumpali oli muilla mailla ja tuuraava Patrick taas muuten estynyt) ja avustajaksi nimitettyjäkin oli mukana kaksi kappaletta, jolloin seurueen ihmisten lukumääräksi lukittautui seitsemän. Yritä siinä sitten etsiä Vaasankadulta baaria, johon koko porukka mahtuisi yhden ja saman pöydän äärelle ja jossa taustamelukin olisi järkevällä tasolla. Vasta viidennen baarin kohdalla natsaa, mutta eipä tuohon Siima-baariinkaan tarvitse mennä enää ikinä – yhden pienen huoneen kokoinen koirankoppi, jossa ei tarjoilla kuin vain keskikaljaa ja joka oli täynnä enemmän tai vähemmän sekaisin olevia, kovaan ääneen toisilleen huutavia kantiksia. Siinä surkeiden lähiökohtaloiden temppelissä jos oltaisiin oltu vähänkin pitempään, niin olisi tullut kuumat paikat. Täyteenammutussa Hilpeässä Hauessakin olisi varmasti ollut vähemmän mölyä. No, haastattelu saatiin tehtyä silti.

Koska tällä lehdelläkin taitaa olla isompi painosmäärä kuin tuolla teidän tuoreella ”Last Man Standing” seiskatuumaisella, niin oletan etteivät kaikki mahdolliset lukijat tunne Watch Your Backia. Lähdetään liikkeelle yksinkertaisesta bändihistoriikista, eli keitä on mukana, miten tähän on tultu ja minkä takia?

Olli: Idea taisi lähteä siitä, kun minä ja Kimmo oltiin vitsailtu bändin perustamisesta vailla sen kummempaa ideaa, kunhan vain päästäisiin soittamaan jotain mökää. Sitten vuoden 2006 John Josephin FVK / Cro-Mags -viritelmä oli Nosturissa, ja jokin aika oltiin keikoilla pyörimällä tutustuttu Tommiin. Kysyttiin sitten häntä mukaan kitaristiksi kun hän sitä osasi jonkin verran soittaa. Ei me kyllä hirveän nopeita oltu, kun ensimmäiset treenit oli vasta keväällä 2007. Olikohan Tommilla jotain tarkempaa visiota?

Tommi: Ei kai? Sanon sellaisena tarkennuksena, että sinä treenipäivänä Cold Inside oli soittamassa ensimmäistä Helsingin keikkaansa. Tänään Cold Inside on tuolla Lepiksessä, eli ympyrä sulkeutuu.

Siellä taisi soittaa myös Third Man Down?

Tommi: Kyllä, ensimmäisen keikkansa.

Jaa, bändi josta sittemmin tuli Kill the Curse on soitellut myös ensimmäisiä treenejään samana iltana.

Tommi: Eräänlainen kulminaatiopiste siis!

Olli: Suomihardcoren hienoin päivä… tai paskin!

Tommi: No, tarkoitus oli kuitenkin soittaa nopeaa kamaa ja sellaista se on ollutkin tähän päivään asti.

Olli: Silloin oli erityisen paljon metallista hardcorea ilmoilla, joten oli mukava soitella nopeaa mökää vastapainoksi. Sen suurempaa visiota ei muuten varmaan ollut. Riku tuli sitten toiseen kitaraan vuonna 2008.

Riku: Se oli joko 2008 tai 2009. Sanottiin, että pääsen bändiin sitten kun ostan kitarakamat. En ostanut, mutta pääsin silti.

Tommi: Et ole ostanut niitä vieläkään. Olisi kyllä hyvä jos ostaisit, kun niiden ainainen lainaaminen ei tee meistä erityisen suosittuja.

Olli: Meiltä meni alussa puolitoista vuotta ennen kuin saatiin demo kasaan. Siihen aikaan alettiin soittamaan jo hieman keikkojakin, ja sen jälkeen ollaan soitettu niitä tasaisesti ja julkaistu pari levyä. Mitään supersuosiota ei ole tullut, eli ei ole näkynyt suosiossa mitään nousuja tai laskuja. Ehkä 20 ihmistä tykkää meistä.

Tommi: Tässä bändissä kaikki tehdään hitaasti, paitsi bändin jäsenet. Seuraava kysymys?

Mitä teillä oli mielessä kun aloitte soittamaan? Mitä bändejä voidaan pitää vaikutteina? Jos jossain vaiheessa kuvittelitte päätyvänne minkään instanssin haastateltaviksi, niin mitä nimiä ajattelitte namedropattavaksi? Tai mitä nyt olisi?

Olli: Musta tuntuu, että jos mä olisin tehnyt meidän ekat biisit, niin ne olisivat olleet simppelimpiä koska en osannut silloin soittaa – enkä osaa kyllä vieläkään. Vähän enemmän retrocoremaisempaa menoa, 80-luvun alun jenkkikamaa. Jotain riffejä olin kyllä pyöritellyt mutta kun olin niitä treeneissä esitellyt, niin Tommi kommentoi niitä paskoiksi ja kuluneiksi, heh. Tommihan teki demon kaikki biisit.

Tommi: Alunperin yritin alusta loppuun kopioida Impulse Manslaughteria. Hyvin nopeaa ja raivokasta kamaa, ja ehkä Watch Your Back on siitä jalostunutta… tai sitten ei. Nykyään vaikutteina on hieman metallisempaa kamaa, eli Ringwormia ja sen sellaista kamaa.

Olli: Ei meillä ole ollut missään vaiheessa mitään sellaista bändiä kiikarissa, jota oltaisiin pyritty apinoimaan. Ollaan vain tehty Watch Your Backille biisejä ilman että tarkoituksella pyrittäisiin tekemään tietynlaisia biisejä. Kaikille on varmaan aika selvää, mitä Watch Your Back voi soittaa ja mitä ei.

Miten kauan tuon suunnan määrittelyyn on mennyt? Onko hakemista ollut pitkään? En ole tuota ensimmäistä demoa muuten kuullut…

Olli: En tiedä eroaako se kauheasti muista levyistä, kun siltä on joitakin biisejä soitettu ”Traditionalille” uudestaankin. Ratkaisevaa eroa tuskin on ollut, paitsi ehkä muututtiin nopeammiksi siinä välissä.

Riku: Lauri oppi soittamaan nopeammin.

Tommi: Varsinkin se tuplien takominen on muuttanut Watch Your Backia paljon.

Tähän väliin haluaisin kysyä, että missä toinen avustajista on?

Olli: Ehkä se on löytänyt uusia kavereita.

Riku: Taitaa olla aika huono juttu jos tänne hukkaa jonkun. Tässä baarissahan on vain tämä yksi huone!

Tässä haastattelussa on muutenkin aika kuumottava tunnelma. 80-luvun Deep Purple soi taustalla koko ajan. Mutta miten aktiivisesti te tätä bändiä pyritte pyörittämään? Keikallahan te ette ole ihan joka perjantai ja levyjäkin on tullut vasta pari pihalle.

Tommi: Pari kertaa kuussa yritetään treenata, mutta kauhean aktiivisesti ei keikkojenkaan suhteen toimita. Jossain vaiheessa jopa tyrkytettiin bändiä keikalle kaikkialle, mutta siitä ei tullut hevonvittua joten annettiin sen olla. Nykyiset viisi keikkaa vuodessa on tosin muutenkin ihan riittävä tahti.

Olli: Ei me toisaalta keikkataukojakaan olla pidetty, vaan menty joka keikalle jolle ollaan pyydetty. Nyt tosin tuntuu olevan vähän pitempi tauko päällä, kun marraskuun Tampereen keikan jälkeen ei olla soitettu kertaakaan.

Onko teillä mitään muita bändejä tai projekteja, jotka vievät teidän aikanne? Vai pelkästään elämä?

Kimi: Ihan elämä vain. Aika tietoisesti ollaan pidättäydytty pitämästä itsestämme liikaa meteliä tai tyrkyttämästä itseämme keikoille. Mennään soitetaan kun pyydetään ja kerran vuodessa järkätään yksi itse, niin onpahan ainakin yksi keikka vuodessa.

Tommi: Sanotaan näin, että kaksi bändin jäsenistä on ollut perustamassa toista bändiä jossa on hyvin erilainen meininki. Siitä sitten enemmän juttua kun siihen on aihetta, eli asiasta voidaan lukea iltapäivälehtien sivuilta.

Eli joku teistä on perustanut bilebändin?

Tommi: Soitetaan pikkujouluissa ja autokorjaamojen avajaisissa! Watch Your Backinkin tulevaisuuden kohtalo.

Tuo teidän pitkäsoittonne, eli ”Traditional” on jo kolme vuotta vanha. Millainen vastaanotto sille tuli?

Tommi: Vitun huono, hehe.

Olli: Se jakoi mielipiteitä. Kaksi arvostelijaa kehui sitä, kaksi taas taputteli selkään, joku valitteli tuhnuisista soundeista. Eihän me sitä kauppaamalla kaupattu, joten ei sitä tullut myytyäkään hevon helvettiä. Se ei ollut menestys millään mittareilla, mutta joku kuitenkin tykkäsi.

Riku: Sitä on vielä sata kappaletta jäljellä, eli jos joku haluaa ostaa…!

Olli: Ne menevät kyllä järveen vielä tämän vuoden aikana, se on lupaus uudellevuodelle.

Kimi: Kauppaaminen tosiaan jäi, mutta sama juttuhan sille kävi kuin tuolle uudellekin seiskalle. Hyvät arvostelut tuli niiltä parilta taholta miltä tuli. Ei olla myyntimiehiä, niin auton takakontissa ne lojuvat vaikka oltaisiin keikalla. Paha sitä sitten on myydä, heh.

Itse huomannut, että koko bändi olisi jäänyt tavallaan väliinputoajaksi. Ehkä se peilaa tuota menestystä, mutta sehän oli myös CD. Tässäkin skenessä on hyvin paljon formaattinatsimeininkiä.

Tommi: Jälkikäteen ajatellen siitä olisi pitänyt tehdä vinyylilevy. Olisi se kokonaankin vinyylille mahtunut, ja parit biisit tiputtamalla siitä olisi saanut oivallisen seiskan. Sitten kaikki olisivat tykänneet siitä. Tiivistämällä meistä olisi tullut rikkaita.

Olli: Tuota vetoa voidaan kuolinvuoteilla katua, mutta ollaanhan tuota pohdittu. Vielä vuonna 2010 ceedeitä tehtiin vielä jonkin verran, nykyään niitä ei tee enää kukaan. Vinyylit ja kasetit ovat sen sijaan selkeästi nousussa, joten oltaisiin voitu ennakoitu tuotakin trendiä.

Olihan tuossa vaiheessa Watch Your Back aika tuntematon nimikin, ja sitten se ensimmäinen varsinainen levy olikin pitkäsoitto, eikä esimerkiksi seiskatuumainen kuten yleensä menetellään.

Olli: Ei olla ajateltu tuota tuolta kantilta, eli etteikö jengi jaksaisi sitä 14-minuuttista pläjäystä kuunnella. Sen tekemisen taustalla ei ollut mitään ajatusta että tehtäisiin pitkäsoitto, vaan siitä tuli niin pitkä kuin siitä tuli. Biisejä vain oli enemmän, niin se ei mahtunut seiskatuumaiselle.

Tommi: Nykyään on hyvä että jengi tekee seiskatuumaisia, kun se formaatti pakottaa typistämämään julkaisut järkevän mittaisiksi. Me äänitettiin kaikki siihen mennessä tehdyt biisit ja julkaistiin ne, mutta jälkikäteen ajatellen kitarat olisi jo lähtökohtaisesti voinut heittää Espoonjokeen.

Kimi: ”Traditional” tehtiin ihan itseä varten. Ei ajateltu edes sitä myymistä, katsottiin vain netistä että kolmensadan kappaleen tekeminen maksaa tuon ja tuon verran.

Mitä te nyt tuumaatte ”Traditionalista”?

Olli: En kauhean usein sitä kuuntele, mutta ihan äskettäin kuuntelin sitä kun eräs jenkki jolle lähetin sen levyn äityi kehumaan sitä. Olihan se paljon parempi kuin muistin, kun ne ylimääräiset sata kappaletta kellarissani jättivät muistikuvan ettei se kauhean hyvä levy ollut. Ei se nyt ihan hirveän paska ole. Rosoinen kyllä ja etenkin kitara- ja vokaalisoundeissa olisi hiomista, mutta onhan siitä useita hyviä biisejä, eli ei se niin hirveästi hävetä.

Kimi: Vähän on sellainen maku jäänyt, että vaikka ei studiohifistelijöitä ollakaan niin olisi silti voinut käyttää studiossa aikaa pari tuntia enemmän. Ei se juosten kustu ollut, mutta vähän olisi voinut panostaa enemmän.

Last Man Standing” oli sitten jo seiska. Kertokaa jotain sen tekemisestä? Miksi se on seiska?

Olli: Ei ollut enempää biisejä.

Riku: Visio tosin olikin tehdä biisejä vain täysin seiskan verran.

Olli: Ei ollut mitään himoa tehdä toista albumiakaan, kun cd:tä ei olisi ostanut kukaan ja meillä ei taas ollut varaa painattaa sitä vinyylille ja myydä niitä vain sataa kappaletta. Ei tässä toki olla tienaamaankaan tultu, muttei viitsisi hirveän montaa tonnia ottaa takkiin vain että pääsisi harrastelemaan jotain. Seiskana julkaiseminen oli selkeä päätös.

Kimi: Onhan seiskat nyt muutenkin siistimpiä. Päätettiin että tehdään seiska kun on tarpeeksi paljon hyviä biisejä kasassa.

Riku: Taisi olla yksi biisi jota ei kelpuutettu sille.

Tommi: Mutta sekin valui sinne. Seiskatuumainen on formaatti jota tullaan jatkossakin tekemään, eli tupla-LP:tä tuskin on ihan heti tulossa.

Olli: Se on selkeästi paras vaihtoehto. Kymmenminuuttinen on aika jämpti paketti.

Ja siihenkin mahtuu aika monta biisiä.

Riku: Tehdäänkö muuten c-kasetti?

Tommi: 90 minuutin c-kasetti.

Olli: Lopettamisen yhteydessä voisi tehdäkin, tosin siihenkin pitäisi saada puolet liveä.

Last Man Standing” on tällä hetkellä puoli vuotta sitten ilmestynyt levy. Mitä te siitä nyt tuumaatte?

Olli: Ainakin minun mielestäni se on todella hyvä.

Riku: Soundien puolesta ei oikeastaan voi parempaa toivoa.

Olli: Äänityksessä oltiin paremmin messissä ja tehtiin se sellaisessa paikassa, jossa Riku on nytkin töissä. Oltiin kaikki studiossa, siinä missä ”Traditionalia” tehdessä kävi usein niinkin että Kimi oli huutamassa ja me muut pelattiin sivussa pleikkaria. Nyt oltiin paremmin mukana, kommentointiin ja heitettiin läppää. Ei se loppuun asti hiottu ole nytkään, mutta sen tekoprosessi oli ”Traditionaalin” verrattuna helpompi. Suuri salaisuus: Kimi ei pysty laulamaan noita kaikkia biisejä studiossa putkeen, vaan joskus niitä äänitellään osissa. Musta tuntuu, että ”Traditionalille” eksyi jotain sekundaottoja kun lauluraitojakin saattoi olla satoja. Voi olla melkoinen palapeli leikata ne kasaan.

Soundienkin kanssa vekslaamisessa oltiin enemmän messissä. ”Last Man Standing” kuulostaa hemmetin hyvältä.

Tommi: Saatiin enemmän omiakin ideoita ajettua läpi. ”Traditionalia” tehdessä studiossa oli joku hippi äänittämässä, ja soundit kusivat aika pahasti. Nyt saatiin enemmän omaa ääntä esille.

Riku: Välimainintana sellainen info, että seiskan äänitti Patrick Enckell, joka on meillä nykyään tuuraavana rumpalina Laurin ollessa Tokiossa vielä pari kuukautta. Tuplakiitos siihen suuntaan!

Olli: Pidän siitä miten väkivaltaiselta tuo levy kuulostaa. Olen ajatellut että sitten kun olen keski-ikäinen ja mulla on lapsi joka sitten jossain vaiheessa alkaa kapinoimaan ja kuuntelemaan oman aikansa Limp Bizkittiä, niin laitan tuon sitten soimaan. Totean sitten sen kuulostavan vihaiselta eikä senaikaisen pelleilymusan.

Tommi: Voihan sitä käydä niinkin, että siihen mennessä 2010-luvun keskinkertaista huonompi hardcore onkin silloin kuuminta hipsterikamaa.

Olli: Se olisi melkoinen tilanne tulla kotiin, kun se muksu kuuntelee sitä seiskaa jonka se on ladannut jostain.

Julkaisitte nuo molemmat levytykset itse. Ehkä tätä asiaa on sivuutettu jo aiemmin, mutta onko kyseessä käytännön sanelema pakko vai periaatepäätös?

Tommi: Todellisuudessa se on pakko, mutta periaatepäätös kuulostaa juhlavammalta. Tämä meidän hartaasti varjelema hardcore-skene nojautuu hyvin paljon DRI-ajattelulle, eli julkaistaan itse kaikki levyt ihan päin vittua.

Kimi: Vakavasti puhuen kyse taitaa olla molemmista. Ei kukaan soitellut ja tarjoutunut julkaisemaan levyä kun kukaan ei ollut kuullutkaan koko bändiä.

Olli: Ei tule itselle mieleenkään istua vuosia levyn päällä ja odotella julkaiseeko sen joku. Jos joku olisi halukas julkaisemaan niin kyllähän se mukavaa olisi, tästä DRI-politiikasta huolimatta. Ei jääty kuitenkaan arpomaan kun itse selvitettiin asiat missä levyn voisi painaa, paljonko se maksaa ja miten nopeasti sen saisi ulos. Viisi jäsentä bändissä jakaa kulut.

Riku: Kunhan saatte munkin osuuden maksettua…

Olen kirjoittanut tänne kysymyslappuun sanantarkasti ”Thanks to the very few people who have taken interest in this band”, kuten seiskan kansipapereissakin lukee. Pessimismiä vai karua realismia, kun teistä tykkää jopa se 20 ihmistä?

Olli: On katu-uskottavaa olla pessimistisempi kuin oikeasti onkaan, mutta onhan tuossa pieni realismin häiväkin mukana. Ei meillä hirveästi faneja ole. Itseämme vartenhan me tätä tehdään, mutta on se toisinaan kivaa saada kehuja levyistä ja keikoista.

Tommi: Kiitos Simolle!

Kimi: Se mies auttaa meitä jaksamaan!

Riku: Ja komea jätkä muutenkin!

Olli: Mihin se bändin nihilismi katosi? Nytkin nuollaan yhden jätkän perse ihan puhtaaksi.

Riku: Sitten imetään jotain muutakin, kun Simo julkaisee meidän levynkin!

Mitä olen noita teidän lyriikoita lukenut, niin niistä voi vetää sen johtopäätöksen että teitä vituttaa jokin. Kuka nuo lyriikat kirjoittaa ja ovatko ne sellaisia että koko bändi pystyy ne allekirjoittamaan?

Kimi: Ollilta taitaa olla neljät sanat, multa kolmet ja Tombelta loput.

Riku: Ne ovat kolmen eri henkilön kirjoittamat. Niissä on vähän eri tyyli, mutta eiköhän se perimmäinen pointti ole kaikissa sama.

Olli: Mulla on pitempiä sanoituksia jotka selittelevät itseään enemmän, siinä missä Tommi ja Kimi kirjoittavat kryptisempiä ja itsetuhoisempia sanoituksia. Varmasti kaikkia yhtä lailla vituttaa.

Kimi: Ei ole tullut vastaan sellaisia sanoja, joita en pystyisi laulamaan. Yhteisymmärryksessä ne on tehty ja kaikki on sopinut hyvin yhteen.

Olli: Kukaan ei ole joutunut kommentoimaan kenenkään sanoituksia ainakaan suoraan päin naamaa, ettei sitä paskaa Watch Your Backin levylle tule.

Riku: Te ette ole vielä nähneet mun kirjoittamia lyriikoita.

Latecomer’s Lament! ”The big boys made a statement and you changed your mind.” Skenekuittailua?

Olli: On ja ei! Musta tuntuu että se lähti liikkeelle eräästä tietystä tapahtumasta, mutta kun en jaksanut kirjoittaa pelkkää skenekuittailua niin se käsittelee ilmiötä laajemmalta kannalta. Kannattaa pitää oma päänsä eikä vaihtaa mielipidettään, kun joku tarpeeksi uskottava hahmo on asiasta eri mieltä. Ei pitäisi hakea aina vain muiden hyväksyntää, mutta en kuitenkaan, että se biisi on sormella osoittelua ketään kohtaan.

Punk against hipsters”. Kyseisen riemurallin taustat?

Tommi: Siinäkin on Ollin kirjoittamat sanat.

Olli: No kyllähän se saatana vituttaa, kun eletään loputtoman ironian aikakautta jolloin kaikki on hauskaa eikä millekään anneta mitään arvoa. (Tähän lausuntoon kuului niin paljon ”vittu”-sanoja, että häveliäisyyden nimissä katsoin parhaaksi editoida enimmät pois, toim. huom.)

Kimi: Ehkä tuo on enemmän Helsingin ongelma, vai onko?

Olli: Hyvin kaukainen ideahan oli tehdä jokin biisi, joka ei olisi riffeiltään niin monimutkainen kuin mitä meikäläisen biisit yleensä ovat. Taisin niihin aikoihin kuunnella aika paljon Ydinperhettä, ja toiveena oli tehdä biisi hyvin selkeästä aiheesta, joka ei ole erityisen hauska mutta jossa on kuitenkin ihan vähän huumoriakin mukana. Eihän tuo biisi onneksi kuulosta liikaa Ydinperheeltä, mutta tuossa biisissä taitaa olla selkeimmät lyriikat kuin missään muussa Watch Your Back-biisissä.

Riku: Ei pitäisi pölliä toisten skenejä siinä hauskuudenpuuskassa. Tämä on ”true til’ death” -meininkiä!

Pitäisikö olla ikävämpää, vähemmän kivaa mutta kantaaottavampaa ja poliittisempaa?

Tommi: Kyllähän meillä otetaan kantaa aika paljonkin, mutta se ei ole tiettyyn suuntaan lukittautunutta poliittisuutta.

Olli: Ainakin omasta puolestamme voin sanoa että Watch Your Backilla on nyt hyvä suunta, mikä tarkoittaa sitä että ollaan yleisesti ottaen vihaisia. Hardcore-skenessä en koe suureksi harmistuksen aiheeksi, ettei hardcore-skenessä oteta sen enempää kantaa kuin mitä otetaan nyt. Poliittisen kannankin ottaminen voi olla virkistävää, mutta poliittisen kannan ottaminen vain politiikan itsensä vuoksi on jo mielestäni vähän hölmöä.

Riku: Hipsterit kyllä vituttaa enemmän kuin mitkään poliittiset asiat. Nytkin mennään myöhemmin tänään illalla Pää Kii-keikalle, joten voi olla että meiltä tulee toinenkin biisi hipstereistä.

Mutta kuten on jo toivottavasti tullut esille, niin tekin olette nimenomaan punk-bändi.

Olli: Niin ainakin haluaisin ajatella.

Mitä tuumaatte siitä, että joidenkin hemmojen mielestä hardcorella ei ole mitään tekemistä punkin kanssa?

Tommi: Tuo nyt on ihan paskaa. Onhan se nyt selvä asia, että yksi asia johtaa toiseen ja hardcore on osa punkkia, ja se joka muuta väittää on todennäköisesti 16-vuotias.

Olli: Eihän meilläkään ole niittirotsia tai irokeesiä, mutta näkisin meidät silti punk-bändinä, yksiselitteisen selkeästi.

Perinteistä skene/unity-kysymystä. Onko tämä skene jakaantunut liiaksi omiin klikkeihinsä?

Tommi: Onhan se jakaantunut, mutta se ei hirveästi meitä haittaa.

Miten se näkyy teidänkaltaisten bändien arjessa, jotka eivät ole niitä kaikkien suosimia?

Tommi: Herätään hardcore-todellisuuteen, ja se on sellaista päivittäistä selviytymistaistelua. Skene on jakaantunut ja siihen on syynsäkin, mutta eipä kiinnosta edes olla tiettyjen ihmisten kanssa tekemissä. Joskus se johtuu siitä että jotkut ovat tiettyä poliittista suuntaa ja joitakin tyyppejä ei vaan jaksa katsella.

Kimi: Mennäänhän nykyään musiikillistenkin asioiden perässä, mutta aiemmin mentiin jopa foorumeiden mukaan.

Olli: Onhan hardcore klikkiytynyt kuten yhteiskunta yleisestikin, ja on tavallaan naiivia ajatella että skene olisi vapaa samoista ilmiöistä. Jotkut tulevat toimeen paremmin toisten kanssa. Ei se minua ole ikinä varsinaisesti haitannut, mutta me taidetaan muutenkin olla aika epäsosiaalisia ihmisiä ja keikoilla hengataa pääasiassa keskenämme. Ehkä moikkaillaan parit tutut.

Riku: Me ollaan ylempänä kuin kaikki muut!

Tommi: Niin tai ainakin sinä olet kun olet muutenkin pitkä jätkä. Muuten me istutaan vain nurkassa ja murjotetaan.

Kimi: Monesti keikoillekin mennä vain musiikin takia. Klikkitymisen kanssa minulla ei ole itselläni mitään ongelmaa. Kavereille saa järkätä keikkoja, mutta vaikka kaverilla olisi bändi niin ei se automaattisesti tarkoita että se olisi hyvää musaa.

Tässä on kuitenkin pienet ympyrät ja kaikki suunnilleen tuntevat toisensa. Onko kaverimeininkiä sitten liikaa vai sopivasti? Ei uskalleta sanoa kavereille, että bändi olisi ihan skeidaa vaikka se sitä olisikin?

Olli: Varmasti on näin, koska eihän kukaan ole meillekään tullut sanomaan että me ollaan ihan paskoja. Elävä esimerkki!

Kimi: Ei tietenkään vain vittuilun takia pitäisi paskaksi haukkua, mutta kritiikkiä pitäisi aina kyetä esittämään. Itsekin kun ollaan järkätty keikkoja, niin ollaan mietitty muita bändejä sen perusteella mitä ollaan kuunneltu. ”Noilta tuli juuri hyvä levy, pyydetäänkö?” Eihän me niistä kaikista bändin jätkistä ketään välttämättä tunneta, mutta pyydetään niitä silti keikoille.

Olli: Mä itse pyrin välttämään kaikkea turhaa kehumista ja selkääntaputtamista. En mene kenellekään sanomaan että esimerkiksi keikka oli ihan paska, mutta jätän haukut sitten vain sanomatta. Selkääntaputtelu selkääntaputtelun vuoksi ei johda mihinkään eikä siitä ole kenellekään mitään iloa. Sitä kuitenkin tapahtuu.

Millaisin suunnitelmin kohti tulevaa? Nokka pystyssä kohti uusia pettymyksiä?

Kimi: Samalla linjalla kuin tähänkin asti. Uusia biisejä varmasti syntyy ja jatketaan treenamista.

Tommi: Ainakin yksi keikka on tulevaisuuteen sovittu, ehkä toinenkin. Uusia biisejä ei ole vielä yhtään kirjoitettuna, mutta pakko niitä on kohta alkaa vääntämään kun alkaa ottamaan pleksiin aika lujaa noiden vanhojen paskojen tykittäminen treenikämpällä. Saattaa ehkä parin vuoden päästä tulla uusi seiskatuumainenkin. Tai sitten ei.

Olli: Joskus ollaan heitetty jotain läppää siitä, että soitetaan yksi ihana keikka erään yhden belgialaisen jätkän festareilla. Riku voisi kertoa, mitä se jannu on meille järkkäämässä?

Riku: Luultavasti ei yhtään vitun mitään.

Olli: Luultavasti ei mitään, mutta toivottavasti päästään joskus vetämään Belgiaan yksi juopotteluviikonloppu.

Tommi: Yhtä epävarmalta näyttää tulevaisuus kuin bändin tähän astinen historiakin. Eiköhän toisetkin kuusi vuotta vedetä samalla kaavalla.

Olli: Jotkut bändit lopettaa kun ei tule suosiota tai keikkoja, mutta me ollaan liian tyhmiä siihen.

Kimi: Jatketaan, vaikkei yhtään seiskaa menisi kaupaksi. Lopetaan sitten, kun alkaa itseäkin vituttamaan Watch Your Back liikaa.

Olli: Kumminkin Watch Your Back on hajonnut siihen mennessä kun tämä zine tulee ulos!

(Tässä vaiheessa nauhoitus päättyy. Kymmenen sekunnin päästä pöytä oli tyhjä ja koko konkkaronkka oli pihalla, mutta onneksi omasta tahdostaan. Jopa avustajakin löytyi. Tässä ei auta muu kuin kiittää toivottaa Watch Your Backille hyvää jatkoa!)

Haastattelija noteerasi että ennen joulua Watch Your Back iski tosifaneilleen joululahjaksi sekä ”Traditionalin” että ”Last Man Standingin” kokonaisina Bandcampiin kuunneltaviksi. Silloin jäi huomaamatta että jotain muutakin oli lisäilty, ja vasta haastattelun jälkeen huomasin Soundcloudiin lisätyn ”RiQReMIX2000 EP”-nimisen teoksen. Jumalauta nämä jätkät ovat sairaita!

Tilanne helmikuussa 2015: Kovin aktiivisena bändinä Watch Your Back ei ole pysynyt, vaikka onkin vielä hengissä. Tulipahan syksyllä tuore ”Sonic Hate”-seiskakin!